"Ihmisten välit ovat vaikeinta mitä maailmassa on."
Tällaisen ajatuksen ajattelee Jarkko Tontin romaanin Perintö toinen päähenkilö, filosofian opettaja Henrik. Tontin kahden sisaruksen romaani on hieno läpivalaisu perheenjäsenten välisten suhteiden hankaluudesta.
Hämmästellen luen tarinaa, jossa Henrik ja Anna-Leena siivoavat äitinsä kuoleman jälkeen tyhjäksi jäänyttä kotia ja äidin menneisyyttä siinä samalla: miten isoja asioita on mahdollista pitää salassa omilta lapsiltaan!
Äidin monet kasvot
Henrikillä on ollut kunnon äiti. Vähän kireä lääkäriäiti, mutta jokseenkin tavallinen. Plastiikkakirurgi Anna-Leena on ollut enemmän perillä äidin salaisuuksista, mutta kaikesta äiti ei ole puhunut. Sitten löytyvät sinikantiset päiväkirjat.
Äidille kasvojen menettäminen on ollut suuri pelko. Pitääkseen häpeälliset asiat omina salaisuuksinaan hän on tehnyt isoja uhrauksia. Tontin kuvaus äidin valinnoista on inhimillinen, mutta nostaa pintaan raivon ja surun tunteet: kovat ovat äitiyteen kohdistuvat paineet.
Samoista ajatuksista kirjoitti vastikään Minna Lindgren romaanissaan Vihainen Leski. Siinä missä vanhempi voi hairahtua pitämään lastaan omaisuutenaan, myös lapset voivat uskoa omistavansa vanhempansa. Perintö nostaa esille kysymyksen, ovatko lapset ja vanhemmat toisilleen tilivelvollisia. Mitä tapahtuu, kun salaiset päiväkirjat muuttavat äidin äidistä ihmiseksi?
Tarvitaan sukupuoliroolikapina
Tontti kirjoittaa osuvasti myös sukupuolirooleista. Henrik on aina ollut hiukan vääränlainen ja surkea, ulkopuolella. Anna-Leena ja äiti ovat pitäneet yhtä ja suojelleet Henrikiä. Yli 70-vuotiaana kuollut äiti on sanonut tyttärelleen, että miehistä täytyy pitää huolta, ne ovat hauraita.
Tontin ajankuva on tässäkin tarkka, eikä lainkaan puolueellinen. Miehensuojelutyötä tekevät hanakasti äitien rinnalla siskot ja vaimot. Siitä syntyy miehen kokemus ulkopuolisuudesta, mikä johtaa miehen vastuun pakoiluun, mikä johtaa naisen katkeroitumiseen. Jotta tulevat sukupolvet pääsisivät yli tästä kehästä, tarvittaisiin sukupuolirajat ylittävä yhteinen kapina.
Henrikin ja Sarin kivasti toimiva perusparisuhde, jossa molemmilla tuntuu olevan oma, mukava paikkansa, on kirjallisuuden parisuhdekuvauksena ilahduttavan tuore. Täysin ei Henrik kuitenkaan välty ulkopuolisuuden kokemuksilta tässäkään perheessä.
Kohti iloa
Tontin edellisen romaanin, Lennon, absurdiuden ja allegorisuuden sijaan Perintö on tiukasti kiinni realismissa. Teos ei luo uutta, mutta tarina on puhutteleva ja kokonaisuus pääosin eheä.
Romaanin alkupuolella jouduin muutaman kerran tarkastamaan, kumman sisaruksen tarinaa olen lukemassa, mutta toisiaan estoitta haukkuvat sisarukset kasvavat tarinan edetessä ja saavat vahvemman oman äänen.
Erityisesti loppuratkaisussaan Tontti yltää siihen, mikä kirjallisuudessa on lopulta merkityksellistä.
Hän onnistuu liikauttamaan sisälläni jotakin niin, että kyyneleet valuvat silmistäni. Mikä muu elämässä on lopulta merkityksellistä kuin toinen ihminen, kuulen kertojanäänen kysyvän. Mikä muu kuin ilo ja nauru, ja rakkaan ihmisen kehuminen, vaikkei siihen niin olisi aihettakaan?
251 sivua. Otava, 2018.
