Jussi Parviaisen elämäkerta kertoo teatterin kohusankarin värikkään matkan - Kirjat - Aamulehti

Arkkipiispakin piti Jussi Parviaista perkeleen kätyrinä – Teatterin kohusankaria on välillä kohdeltu luovana nerona, välillä loppuun ajettuna viihdekoneena

Jussi Parviainen elämäntarina kertoo suomalaisen teatteritaiteen, viihteen ja julkisuuden trendien muutoksista 1980-luvulta nykypäivään.

18.4.2018 19:55

Alussa olivat Kainuu, uskonto – ja Jussi.

Näky Jussi Parviaisesta pikkupoikana keskustelemassa asiantuntevasti kotiovelle tulleiden Jehovan todistajien kanssa on kuin ennustus.

Uskonto oli jo varhain Jussin suuri rakkaus. Se kiihotti hänen mielikuvitustaan ja siitä hänen teatterinsa myöhemmin sai energiansa ja aiheensa.

Lisäksi nuori Jussi urheili ja luki vimmatusti Kuhmon kirjaston kokoelmia. Hän oli yksinäinen ja erilainen nuori.

Ilmaisun ja esiintymisen tarve oli voimakas, ja jo 17-vuotiaana Jussi näytteli Paavo Ruotsalaisen roolin Lauri Kokkosen Viimeisissä kiusauksissa nykyisen Kainuun opiston esityksessä.

Autot ovat aina kiinnostaneet vauhdikasta Jussi Parviaista.

Isä olisi halunnut pojastaan jatkajan perustamalleen huonekalukaupalle, mutta Jussia vetivät suuremmat voimat. Hänessä paloi luova henki.

Helsinkiin piti lähteä, pois maalta. Tavoitteena oli teatteri. Näyttelijäkoulutukseen hän ei päässyt, mutta Teatterikoulun dramaturgilinjan ovi aukesi heittämällä.

Teatterikoulu

Teatterikoulun ovesta astui syksyllä 1977 sisään ahkera oppilas. Jussi Parviainen paneutui niin intohimoisesti opintoihinsa, että opiskelijaelämä jäi pitkäksi ajaksi sivuun.

Hän ystävystyi toisen teatteripiirien ulkopuolisen "maalaispojan" Aake Kallialan kanssa. Heistä tuli Kallialan sanoin kuin "paita ja perse".

Uutta kotikaupunkiaan Parviainen opiskeli juoksemalla sen katuja. Teatterikoulun vuosinaan hän tuotti tekstiä kuin pulppuava tulivuori tai sinfonioita suoltava Leif Segerstam. Hän ei odottanut inspiraatiota, vaan etsi sitä maanisella kirjoittamisella.

Aika oli vasemmistolaisen politiikan läpitunkemaa teatterimaailmaa myöten, mutta politiikka ei Parviaista erityisemmin koskettanut.

Häntä kiinnosti uudenlainen teatteri, jossa korostuivat fyysisyys ja yksilöllisyys. Asenne kumpusi ainakin osittain lapsuuden maisemista.

"Ei Kainuussa halailtu, siellä tapeltiin ja pantiin."

Turkka ja paskanheitto

Jouko Turkka oli 1970–80-luvun vaihteen kohahduttavin teatterintekijä Suomessa. Parviainen näki Turkan ohjaamat Tuntemattoman sotilaan, Putkinotkon ja Murtovarkauden ja vakuuttui Turkan neroudesta.

"Hän oli likainen, paskanhajuinen ja salonkikelvoton, mutta jumaloin Joken ohjauksia."

Kun Turkasta tuli Teatterikoulun professori, rehtori ja henkinen johtaja 1980-luvulla, hän kutsui Parviaisen talon opettajakuntaan nähtyään tämän ensimmäisiä näytelmiä.

Opettajana Parviainen oli vaativa, mutta sättivästä ja alistavasta Turkasta poiketen kannustava ja innostava. Parviaisenkin ympärille muodostui uskollisten opetuslasten piiri.

Turkkalaisuuden huuman käännekohta oli neljän teatterikoululaisen muodostaman Jumalan teatterin Oulussa 1987 toteuttama terroristinen aktio.

Jussi Parviainen lavalla 1980-luvulla omassa Jumalan rakastajassaan.

Se oli se kuuluisa paskanheittoepisodi, jossa teatterialan ihmisistä koostuva yleisö pakeni paniikissa salissa lentäviä ulosteita.

Turkka ja Parviainen saivat niskoilleen paskanheittäjien tempauksen, vaikka eivät olleet sen kanssa suoraan missään tekemisissä. Turkka kuitenkin puolusti kasvattejaan. Parviainen empi, mutta asettui julkisesti mestarinsa puolelle. Siitä alkoi turkkalaisen teatterin ja samalla Parviaisen uran alamäki.

Myöhemmin Parviainen on pitänyt Jumalan teatterin puolustajaksi leimautumista uransa kohtalokkaimpana virheenä.

Juska Paarma

Jumalan rakastaja ja Valtakunta ovat Jussi Parviaisen kuuluisimmat teokset ja 1980-luvun suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ikonit.

Niiden keskushenkilö Juska Paarma on Parviaisen omakuva, jumaluuden kaipuussa rypevä narsistinen sankari. Parviainen latasi näytelmiinsä estoitta oman elämänsä ja kokemuksensa.

"Mistä muusta ihminen tietää kuin omasta elämästään ja havainnoistaan."

Vuonna 1984 Ryhmäteatteriin valmistunut Jumalan rakastaja oli Parviaisen psykofyysisen teatterin ohjelmanjulistus, joka teki hänestä tähden ja "nuoren neron".

Kritiikit olivat pääosin ymmärtäviä ja kannustavia. Aamulehden Harry Sundqvist tosin totesi, että esitys oli "täyttä sontaa" ja luultavasti heijasteli aika hyvin tavallisten teatterissa kävijöiden tunteita.

Valtakuntakin piti tehdä Ryhmäteatterissa, mutta Parviainen erehtyi menestyksen huumassa haukkumaan työkaverinsa Helsingin Sanomien palstoilla.

Intimiteatteri tajusi Parviaisen sen hetkisen markkina-arvon ja otti Juska Paarman tarinaa jatkaneen entistäkin rajumman Valtakunnan ohjelmaansa.

Yleisöllä riitti sulateltavaa. Kun Juska yhtyi sisareensa julistaen samalla Jumalan sanaa, yleisössä ollut arkkipiispa Mikko Juva hermostui ja totesi lehtihaastattelussa: "Perkeleen töille en taputa."

Viihde ja julkisuus

1980-luvun mentyä Jussi Parviaisesta tuli imago-ongelma niin Teatterikoululle kuin laitosteattereillekin. Ovet sulkeutuivat moneen suuntaan.

Julkisuudessa hän pysyi vauhdikkaan yksityiselämänsä ja television ansiosta. Rahaa ansaitakseen Parviainen ajautui televisioviihteen pariin. Hän kirjoitti vimmaisella tahdilla sketsejä, joita Jukka Puotila näytteli ja kansa katsoi.

Taiteellista tyhjyyttä Parviainen kompensoi hienoilla autoilla, kalliilla koruilla, vaihtuvilla naisilla ja melskaamisella Helsingin yöelämässä.

Kun teatterit eivät enää kyselleet, Parviainen päätti perustaa oman teatterin, freelancereiden varassa toimivan Vierailuteatterin.

Yksityisen teatterin pyörittäminen Helsingissä oli kuitenkin taloudellisesti tuhoisaa. Korkeat tilavuokrat, yleisökato ja julkisen tuen puuttuminen veivät Parviaiselta rahat, asunnon ja ihmissuhteet.

Jeesusta odotellessa

Kun kaikki oli mennyt, Jussi Parviainen palasi tavallaan nuoruutensa Kuhmoa muistuttavaan lähtöpisteeseen; yksinäisyyteen, urheilemiseen, uskontoon ja kirjoittamiseen.

Viimeiset kymmenisen vuotta Parviainen on kirjoittanut Jeesuksen elämästä kertovaa näytelmää. Siitä voi tulla hänen elämäntyönsä huipennus.

Sitä odotellessa Parviaisen tähänastinen elämäntyö on koottu tähän toimittaja Maria Roihan kirjoittamaan vetävään elämäkertaan. Kirjan piti ilmestyä jo syksyllä, mutta Parviainen vaati muutoksia tekstiin.

Lopputulos on joka tapauksessa suorasanainen, rehellinen, rehentelevä ja kieltämättä vähän tragikoominenkin.

Kirjan luettuaan jää miettimään, mitä historia Parviaisesta ja hänen teatteristaan tulee muistamaan. Onko hän teatteritaiteen radikaali uudistaja vai lopulta vain tyhjän uhon ja suuruudenhulluuden ruumiillistuma?

★★★★

588 sivua. Tammi 2018.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut