Pääkirjoitus: Pyöräily vaatii vastuuta

Polkupyöräilyn valvonta on olematonta. Tampereen pyöräilykulttuuri on kiukuttanut jo vuosisatoja. Ennen oli sääntöjä, nykyään vain lisää vauhtia.Paljain päin pyöräilevä saa säännöllisesti kuulla moitteita, että missä sinun kypäräsi on? Joiltakin pyöräilijöiltä sopii kysyä, että missä se sinun järkesi on? Osa pyöräilijöistä jatkaa kesäistä tapaansa ja sotkee liikenteen yhteispelin omilla säännöillään. Lumeton syksy paljasti karusti, että elämäntapapyöräilijöistä löytyy omapäisiä häiriköitä. Karmaiseva näky, kun kypärämies viilettää Tampereen Satakunnankatua toista kilometriä autokaistan väärää puolta. Piittaamattomuus todistaa, että pyöräilyn valvonta on olematonta. Tampere on pyöräilykaupunki. Kun ajoi Oivalla, Kalevalla, Kestävällä, Vauhdilla tai Leijonalla, ajoi modernimpien Jopojen, Ponien ja Kombien tyylikkäillä edeltäjillä. Pyöräilykaupungissa olivat jo pyöräilyhistorian alkuvuosina tutut ongelmat. Tekemisiä puitiin lehtien palstoilla ja välistä hyvinkin kielteiseen sävyyn. Jo vuonna 1898 Suomen syklistiliitto ja poliisijärjestys muistuttivat olennaisista: Aja oikealla, ohita vasemmalta, paitsi talutettava hevonen taluttajan puolelta. Ja astu alas, jos hevonen näyttää säikähtäneeltä. Hevosen osaan joutuu tänä päivänä jalankulkija. Säikähtäneitä riittää. Moottoripyöristä puuttuvat rekisterikilvet edestä. Peltipoliisi on voimaton. Polkupyöräilijää ei sitäkään vähää pysty tunnistamaan. Ennen oli toisin. Polkupyörät oli rekisteröitävä vuoteen 1953 asti. Peltiset rekisterilaatat kertoivat, kenen varastettu pyörä pusikossa lojui. Auttaisi tänäänkin. Rekisteröinnissä on ideaa. Verotulot ovat aina ja etenkin juuri nyt tarpeen. Ilmaistahan rekisteröinti ei tietenkään olisi. Pyöräily on terveellistä ja tarpeellista. Pyöräilykaistoja on lisätty, mutta toimiva reititys on esimerkiksi Tampereella vasta alkutekijöissään. Uusin urheilumuoto, maastopyöräily tarvitsee omat olosuhteensa. Luontoalueet säästyvät, jos polkuja raivataan reiteiksi. Pyöräilyssä käy kuten uusissa harrastuksissa tapa on. Jos mahdollisuuksia puuttuu, ne tehdään itse. Sellaisesta harvoin hyvä seuraa. Jo vuonna 1896 huono pyöräilykulttuuri kiukutti. Jalkakäytävillä ajo kiellettiin ja Tampereen esplanadeilla sai ajaa vain neljästä kymmeneen. Nopeusrajoitus oli 25 kilometriä tunnissa. Historia opettaa. Vaikka vapaaehtoinen viisaus yleensä voittaa kiellot, muun liikenteen kärsivällisyys on jo talvella koetteilla. Puhumattakaan, kun kevät kohta tulee.


← Arkistoon

Tämä juttu on vanhan sivustomme juttu. Se saattaa olla puutteellinen sisällöltään. Pahoittelemme. Tutustu uusimpiin juttuihimme etusivulla

Pääaiheet