Helsinki valitsi luuserin unelman

Guggenheim ei ollutkaan Helsingille taidemuseo, vaan jonkinlainen pikkusieluinen kunnallispoliittinen peli. Valittaen on todettava, että jopa maailmanlaajuisesti huomattavan taidekeskuksen ja maamerkin sijaan maamme pääkaupunki valitsi takertumisen vanhaan. Olkoonkin, että Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin ja hänen idealistiliittolaistensa unelmat saattoivat tuntua ruusunpunaisilta. Ainakin heillä oli kykyä unelmoida ? Helsingin, Pohjois-Euroopan ja avoimen kansainvälisen Suomen parhaaksi. Mitä sitten keskiviikkoiltana saatiin kalliiden unelmien tilalle? Kaupunginhallituksen yhdellä äänellä ratkennut tyrmäyspäätös, jossa ratkaisevan ? ja suomeksi sanottuna aivan käsittämättömän ? soolon soitti vihreiden ryhmänjohtaja Ville Ylikahri, joka kertoi epäröimättä äänestäneensä omaa kantaansa vastaan. Nyt on hyvä asettaa vastakkain kaksi kuvaa Helsingistä ja suomalaisesta demokratiasta: Pohjolan taidejohtajuuden ottaminen ennakkoluulottomalla Guggenheim-hankkeella ja tämä pikkupoliittisesti piipertävä farssi, joka todisti suomalaisen kuntapäättämisen väkevimmistä voimista, rahanpuutteesta ja ruikutuksesta. Kun ne vielä saavat käyttövoimikseen kateuden ja kampituksen, voidaan olla varmoja torjumiseen ja toppuutteluun perustuvan päätöksenteon franchising-mallin voitokkuudesta. Se kaataa taatusti minkä tahansa kunnianhimoisen vision. Suomalaiseen kulttuuriin on ikiaikoja kuulunut kädenvääntö kahden kehityssuunnan välillä: ?ikkunat auki Eurooppaan ja maailmalle? ja ?pyllyilkäämme täällä Impivaarassa vielä?. Helsingissä Guggenheim-suunnitelman kaatoi viime kädessä ? ei poliitikkojen apulaiskaupunginjohtajan valinnasta alkanut pelikuvio ? vaan mikä erikoisinta, taiteilijoiden ja museoväen vastustus. He halusivat pitäytyä vanhaan ja tuttuun, kehitellä ennemmin kuvataiteelle Euroopan Seurasaarta kuin Manhattania Helsingin tapaan. Kun taideväelle väläytettiin isoa rahaa ja kansainvälistä museoverkostoa ainutlaatuisine taidekokoelmineen, taideväki itse sanoi päättäväisesti: ?Ei minun takapihalleni?. ?Edistyksellisen? kulttuuriväen tehtäväksi näyttää muodostuneen eteenpäin menemisen ja rohkeiden innovaatioiden vastustaminen. Se on sääli, eikä kaikkien kohdalla yksin sitä. Suorastaan kummallista on, että Guggenheimin kaatumista siivitti myös kulttuuriministerin vastustus. Paavo Arhinmäki (vas) ei katsonut parhaaksi puolustaa omaa ministerintonttiaan vaan keskittyi keräämään irtopisteitä vastustajien suosionosoituksista. Hyvin tyypillistä on sekin, että yli sata helsinkiläistä kuvataiteilijaa aktivoitui esittämään vaihtoehtoa Guggenheimille juuri, kun hanke oli saatu vesitettyä ja melkein kampitettua. Ja se vaihtoehto on sitten suurellisella nimellä Checkpoint Helsinki -varustettua samaa vanhaa: virkakoneiston osaseksi haluttaisiin ?Helsinki-lähtöinen? taiteen tuotantoyksikkö samaisen Gallen-Kallela-Sirénin johtaman Helsingin taidemuseon yhteyteen. Yhtään turistia sellainen ei Helsinkiin tuo. Mainettamme se ei kohenna, sillä tuloksena ei ole mitään uutta ja omaleimaista. Tuloksena on enemmän samaa vanhaa, eikä sellaista kukaan tarvitse. Sopivan matkan päästä on helppo nähdä, että Helsinki valitsi luuserin unelman. Sen rinnalla Tampereen raikkaat keskustavisiot näyttäytyvät metropolin arvoisina, juuri kuten avarakatseiselle kakkoskaupungille kuuluukin.


← Arkistoon

Tämä juttu on vanhan sivustomme juttu. Se saattaa olla puutteellinen sisällöltään. Pahoittelemme. Tutustu uusimpiin juttuihimme etusivulla

Pääaiheet