Kolumnit

Kuoleman läheisyys kirkastaa ajattelua

Kuoleman läheisyys kirkastaa ajattelua

Sunnuntaivieras: Jos tätiä on uskominen, niin parhaassakin tapauksessa loppu on edessä kamalan nopeasti. Elämä on lyhyt, sen aliarvioiminen on täyttä hulluutta.

Tiina Keskinen

Rakas Ruotsin täti tekee kuolemaa. Lähdemme hyvästelemään häntä.

Meillä on tuliaiseksi tädin toivoma viskipullo, hänen lempijuomaansa. Itsekin haluaisin siemailla viskiä elämäni viimeisinä päivinä.

Toivon myös, että elämän- ja kuolemanasenteeni olisi kuin tädillä. Hän painotti syöpään sairastuttuaan, että on valmis siirtymään rajan taakse. Hänen tulevaan kuolemaansa ei liity dramatiikkaa, eikä häntä hoitavien lääkäreiden tarvitse keksiä kiertoilmauksia millekään, mitä on tulossa. Hän ei myöskään ole lohdutuksen tarpeessa. Täti on ihailtavan seesteinen oman kuolemansa – ja ilmiselvästi myös elämänsä – kanssa.

Kun näen tädin makaavan saattohoitokodin sängyssä 45-kiloiseksi kuihtuneena, ajattelen, että kuolema totisesti leimaa ihmisen. Hätkähdän, koska täti on aina ollut loputtoman vitaali ja täynnä tarmoa. Kuoleman läsnäolo säväyttää.

Luurangoksi kuihtuneena hän katsoo meitä sängyn pohjalta ja kuiskaa tervehdyksensä, jossa on 95-vuotiaan tädin tuttua terävyyttä:" Voih, tämä loppu tulee sittenkin niin kamalan nopeasti." Täti on aina osannut asetella sanansa.

Kuolema on totta ja lähellä. Alkujärkytyksen jälkeen saatamme keskittyä olennaiseen. Juttelemme menneistä ja nykyisestä, välillä täti nukkuu ja sitten taas osallistuu keskusteluun. Henkilökunta käy lääkitsemässä häntä, että pahoinvointi saadaan kuriin, ja juttu voi taas jatkua. Tulevaakin käsittelemme. Täti sanoo tuttua huumoria äänessään, että hoitokotiin on pitkät jonot, jonkun heistä pitäisi kuolla, että seuraava pääsisi sisään. Täti herkistyy kertoessaan ystävältään saamasta kortista, jossa hänelle toivotetaan hyvää matkaa rajan taakse.

Kun on aika lähteä, alan panikoida. Miten hyvästellä rakas ihminen viimeisen kerran? No niin, se oli tässä. Voi hyvin. Koita kestä. Oli kiva nähdä. Sanat juuttuvat kurkkuun. Mikään ei sovi tähän hetkeen. Lopulta halaamme toisiamme tiukasti ja pitkään. Viimeiseksi toteamme, että päivä kerrallaan. Oven suusta näen, että täti heiluttaa meille molemmilla käsillään, itkemme kaikki.

Täti on nyt kuollut, ja minä elän vielä hetkisen. Jos tätiä on uskominen, niin parhaassakin tapauksessa loppu on edessä kamalan nopeasti. Elämä on lyhyt, sen aliarvioiminen on täyttä hulluutta.

Kuoleman läheisyys kirkastaa ajattelua: Mitä haluan elämältä? Olenko kohtuullinen itselleni ja muille? Enhän pilaa omaani tai kenenkään muunkaan elämää? Mistä löytyvät seesteisyys ja ilo?

Täti kuulemma hymyili vienosti kuollessaan. Toivon, että samassa hengessä voisin täältä itsekin lähteä: tyynenä, tyytyväisenä ja suurin piirtein sovussa tekemisieni kanssa.

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.


Kommentit (4)

  • Nimetön

    Niin, jo kuoleman lähellä käyminen voi kirkastaa jatkoelämän suuntaa. Tällaisenkin voi itse aavistaa, vaikka jokainen varmaan yrittää ajatella, etteihän tässä nyt mitään voi tapahtua, ei kerta kaikkiaan mitään, en edes keksi. Muun muassa muiden vouhottaminen, vihanpito, ilkeily, ahneus, valehtelu, kateus jne. alkavat vaikuttaa turhalta energian ja ajan tuhlaukselta.

  • Kyuu

    Kauan on Tiina ollut sanavalmis opettaja joka pistää ajattelemaan. Jatka samaan malliin, toivoo entinen oppilas.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet

Sammio