Aamulehti
On taas aika ottaa vappuhatut esiin! Moni asettaa päähänsä varastosta kaivetun valkoisen valmistujaislakin. Mitä useampia vappuja valkolakin kanssa on juhlittu, sitä enemmän sen pintaan tarttuu tarinoita.
Pyysimme lukijoita lähettämään Aamulehteen ylioppilas- ja ammattilakkeihin tai teekkarihattuihin liittyviä muistoja ja kuvia. Saimmekin varsin kirjavia kertomuksia. Lakit ovat todella olleet monessa mukana ja päätyneet niin bileisiin, roskikseen kuin eduskuntatalon lipputankoon. Lakkeja koristavat kuohujuomista jääneet tahrat, itsekiinnitetyt kukat tai ajatukset Ukrainaan vievä vuorikangas. Leena Salokannel-Azarin lakin mukana kulkee erityisen värikäs tarina.
Leena Salokannel-Azarin perhe vietti lähes neljäkymmentä vuotta ulkomailla, Rankassa, Japanissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tampereen kotia koristavat monet muistot maailmalla vietetyistä vuosista.
Kierrätyslakista maailmanmatkaajaksi
Leena Salokannel-Azar pääsi ylioppilaaksi Tampereen Normaalilyseosta vuonna 1972. Ylioppilaslakin hankkiminen ei kuitenkaan ollut ihan yksinkertaista.
”Ylioppilaskirjoitusten jälkeen menin töihin ja olin kiireinen. Toukokuun lopulla muistin, että lakki on ostamatta. Silloin kauhea totuus paljastui: ylioppilaslakit oli loppuunmyyty! Kävin leipomoissa, korukaupoissa, vaatekaupoissa ja muuallakin anelemassa, että he myisivät minulle ikkunalla somistuksena olevan ylioppilaslakin”, Leena Salokannel-Azar kertoo.
Anelu ei kuitenkaan tuottanut tulosta, lakkia ei meinannut löytyä mistään. Apuun tuli sisko Tuulan poikaystävä Antero.
”Antero oli teekkari, ja hänellä oli jo tupsulakki. Antero ehdotti, että ottaisin hänen ylioppilaslakkinsa, koska hän ei sitä enää tarvinnut. Lakki oli jo vähän kärsinyt, mutta siinä tilanteessa ei ollut valinnanvaraa.”
Salokannel-Azar siis lakitettiin kierrätyslakissa, jonka sisällä olivat vielä väärät nimikirjaimet.
”Luokkakavereiden puhtaiden valkoisten lakkien joukossa omani näytti vähän elämää nähneeltä. Tämä ei onneksi tahtia haitannut, vaan ylioppilaspäivä oli onnellinen ja ikimuistoinen”, hän kertoo.
Salokannel-Azar matkusti heti lakkiaisten jälkeen kesäksi Pariisiin.
”Lakki ei silloin vielä lähtenyt mukaani ulkomaille, vaan se oli ylioppilastodistuksen kanssa kotona Tampereella todisteena vieraille, että olin todellakin päässyt ylioppilaaksi. Vieraat vähän ihmettelivät, kun itse ylioppilas ei ollut paikalla.”
Salokannel-Azarin isä työskenteli mainostoimistossa ja vuoden 1972 ylioppilaskuvakin otettiin ammattilaisvälinein. Sukulaisille ja ystäville järjestetyssä juhlassa itse ylioppilas ei kuitenkaan ollut paikalla.
Riemuylioppilaan lakkia koristavat alkuperäisen omistajan nimikirjaimet A. S. ”Luokkakavereiden puhtaiden valkoisten lakkien joukossa omani näytti vähän elämää nähneeltä.”
Myöhemmin ylioppilaslakki on matkannut käyttämättömänä maasta toiseen muuttokuormien mukana. Salokannel-Azarin perhe on asunut lähes neljäkymmentä vuotta Ranskassa, Japanissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Vappua kun ei Suomen ulkopuolella välttämättä juhlita. Nyt paljasjalkainen tamperelainen on asettunut jälleen synnyinkaupunkiinsa. Viime vuonna ylioppilaslakki pääsi aivan erityiseen käyttöön, kun vuoden 1972 ylioppilaat viettivät Norssin riemuylioppilasjuhlaa.
Tänä vappunakin Leena Salokannel-Azar aikoo asettaa valkolakin päähänsä. ”Vappuna menemme siskoni ja hänen miehensä kanssa syömään – juuri hänen, joka minulle aikanaan oman lakkinsa antoi”, hän kertoo.
Nyt lakki on asetettu kunniapaikalle Tampereen kodin olohuoneessa. Vappulakkiperinnettä Salokannel-Azarin perheessä ei ole muuten vietetty, brittipuolisolla ja ulkomailla tutkintonsa suorittaneella tyttärellä ei suomalaista ylioppilaslakkia ole.
Lisää lukijoiden lakkimuistoja
Minna Koskinen: ”Sain ylioppilaslakkini Ikaalisten lukiosta keväällä 1988. Välivuoden jälkeen pääsin opiskelemaan Turun yliopistoon. Opiskeluvuosiin liittyy paljon mahtavia ja hauskoja muistoja ainejärjestöjen tapahtumista ja ystävien kanssa vietetyistä bileistä. Näihin erottamattomasti kuuluvat vaput, joiden kuohujuomista muistuttavat lakin valkoista samettia kirjovat ruskeat pisteet.
Lakkini saa minut aina myös muistelemaan edesmennyttä, seitsemän vuotta itseäni vanhempaa isosiskoani. Kun hän pääsi ylioppilaaksi, olin vielä ala-asteella, ja ylioppilas lakkeineen jotain todella hienoa. Vielä hienompaa oli se, kun siskoni alkoi kerätä vappukukkia lakkinsa samettinauhaan. Tokihan minun piti sitten aikanaan matkia ihailemani, luovan isosiskoni ideaa ja alkaa koristella omaa lakkiani vappukukin. Välillä vähän arvelutti, haluanko paljastaa ikäni, jonka saattoi kukat laskemalla päätellä. Kohta on edessä tilanne, että mustaan samettinauhaan ei enää uusia kukkia mahdu. Siirrynkö koristelemaan lakkini valkoista osaa vai toteanko lakin olevan siinä vaiheessa riittävän kaunis ja ainutlaatuinen – onneksi tätä ei vielä tarvitse päättää.”
Minna Koskisen valkolakkia koristavat vappukukat. Idea niiden keräämiseen tuli Koskisen isosiskolta.
Eija Nieminen: ”Pääsin ylioppilaaksi 1970-luvun lopulla. Yhteiset opiskelijajuhlat pidettiin paikallisessa tanssiravintolassa Männyssä. Olin siellä silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni kanssa. Otin aivan liikaa sinistä enkeliä nuoruuden ja vapauden kirvoittamana.
Huono olohan ja oksennus siitä tuli. Hattu putosi päästä, onneksi nopea mieheni ehti napata sen pois jalkovälistä ennen kuin hattu täyttyi vatsasisälmyksistä.
Olenkin pohtinut myöhemmin hattua pitäessäni, että tämänkö vuoksi hatun reunassa on kuminauha. Kuminauhaa en ole tarvinnut ja lakki on hyvin valkoinen.”
Paula Villa: ”Tamperelaislikan ensimmäinen opiskelijavappuaatto Helsingissä Hämiksellä vuonna 1968. Meno oli railakasta ja vähän väliä kajahti yhteishuuto ”ja kevät koitti taas kukkasineen”. Jotenkin siinä alkuillan vappuheila vaihtui uudempaan ja kostoksi jätetty sankari nappasi lakkini ja katosi seurasta. Vappuaamuna vaadin lakkiani takaisin ja sain tiedon, että se riippui eduskuntatalon yhdessä lipputangossa. Sieltähän se todella löytyi muuten hyvässä kunnossa, takasaumassa vain on pieni reikä ikuisena muistona kultaisen nuoruuden ajoilta!”
Siru Kalliojärven valkolakki värjääntyi punkoopperan kulisseissa.
Siru Kalliojärvi: ”Esitimme vuonna 1996 Tullikamarin klubilla Punktio-nimistä punkoopperaa, jossa käytin eräässä kohtauksessa ylioppilaslakkiani. Esityskertojen väliajat kaikkea irtainta rekvisiittaa säilytettiin isossa vihreässä roskasäiliössä, joka sekin oli näytelmän rekvisiittaa. Näytelmässä myös ’työttömät’ joivat olutta ja pullot jämineen siis säilytettiin lakkini kanssa roskiksessa. Vain viisi vuotta vanha lakkini vanheni huomattavan nopeasti!”
Paula Huikkolan satakuntalainen lakki vie ajatukset Ukrainaan.
Paula Huikkola: ”Ylioppilaslakkini on kulkenut pitkän matkan, 56 vuotta. Ostin lakin Porista, lakin sisäpuolella on sinikeltainen pohja, Satakunnan värit. Jo silloin nuorena ylioppilaana tiesin, että sinikeltainen on myös Ruotsin lipun väri. Nyt huomaan lakin pohjassa olevan Ukrainan lipun värit. Ukraina on tuntunut kaukaiselta, mutta viime vuonna maa on tullut hyvinkin tutuksi jokapäiväisten uutisen vuoksi. Näin on myös matkassani kulkenut sinikeltainen väri.”
Vesa Virtasen teekkarilakkia suurennettiin pari senttiä, nyt se on jälleen sopiva.
Vesa Virtanen: ”Sain teekkarilakin vuoden 1977 keväällä ennen vappua. Olin aloittanut opintoni Hervannassa vuoden 1976 syksyllä. Lakki annettiin opiskelijoille teekkarien tiloissa Gorillassa, joka sijaitsi nykyisen Ilves-hotellin kohdalla. Muistan myös, että lainasin yhdelle opiskelijakaverilleni rahaa, jotta hän saisi myös lakin.
Lakkia pidettiin pääosin vappuisin. Ongelmaksi muodostui vuosien kuluessa se, että lakki ei enää mahtunut päähäni, joten en voinut käyttää sitä. Kun vuonna 2009 väittelin Hervannassa, niin tohtorin hattua varten päästä otettiin tarkat mitat. Tällöin välähti mielessäni, että pystyisikö tämä sama henkilö suurentamaan myös teekkarilakkini? Se onnistui! Nykyisin lakki mahtuu päähäni, koska siihen tehtiin kahden senttimetrin laajennus.”
