81-vuotiaalta Marjatta Harvalta kysyttiin, mitä hän sanoisi sodassa kuolleelle isälleen – Vastaus veti muut sotaorvot hiljaisiksi

Suomen sodat jättivät 55 000 lasta ilman isää ja miehen mallia. Sotaorpojen keski-ikä on jo 83 vuotta, ja Ukrainan sota on nostanut raskaat muistot uudelleen mieleen. Neljä sotaorpoa kertoi Aamulehdelle isättömyydestä. ”Valokuva minusta löytyi isän rintataskusta.”

Markku Kivinen (vas.), Marjatta Harva, Kaarina Toivonen ja Harri Tikkala tietävät, mitä on kaivata isää koko pitkä loppuelämä. Nyt Suomen sodissa sotaorvoiksi jääneitä huolettaa se, miten ruma historia toistaa itseään Ukrainassa ja maan lasten kohtaloissa.

19.5. 7:10

Mitä sanoa 81 vuotta sitten kuolleelle isälle, jos siihen olisi vielä yksi mahdollisuus?

”Isä rakas”, vastaa Marjatta Harva.

”Siinä se on”, vahvistaa Markku Kivinen pöydän toiselta puolelta.

Hetken on hiljaista. Puren huulta. Tämän jutun tekeminen ottaa tunteiden tasolla kovemmalle kuin minkään koskaan.

”Yhden ainoan unen olen nähnyt isästä. Kuljin pihapolkua saunalle, ja ilmassa oli vahva katajan tuoksu. Isä oli saunalla ja sanoi: ’Mie toin tänne katajia, jot saunassa olis hyvä tuoksu.’”

”Se oli meidän saunamme ja polkumme, ja saunassa istui mies. Kuka muu se olisi voinut olla kuin isä”, Harva sanoo hiljaisen varmasti.

Pienen Marjatta-tyttären kuva löytyi kaatuneen isän rintataskusta. Lapsuuden vastaamattomat kysymykset vaikuttivat ammatinvalintaan asti, ja Marjatta Harva valmistui psykologiksi.

Kuva isän rintataskussa

Marjatta Harvan, 81, isä Onni Joronen kaatui jatkosodan Säämäjärven taistelussa 31. elokuuta 1941. Hän oli 22-vuotias.

Yksi ainoa taistelu niitti maahan 36 suomalaista, ja 102 haavoittui. Jorosen kohtaloksi koitui tarkka-ampujan luoti. Marjatta-tytär oli alle vuoden ikäinen.

”Mitään muistikuvaa isästä minulla ei ole, mutta ruumiin muisti on. Tiedän, että olin ollut isän sylissä, ja valokuva minusta löytyi isän rintataskusta. Äidille tulleen tiedon mukaan kuva oli nuhraantunut, joten varmaankin isä oli usein sitä katsellut ja pitänyt kädessä.”

Samanlaisia kertomuksia on muillakin kahvilan pöydän ympärillä istuvalla neljällä suomalaisella sotaorvolla.

Kaarina Toivonen, 80, syntyi helmikuussa 1942 Räisälässä Karjalankannaksella. Hänen isänsä, lääkintäalikersantti Väinö Asikainen, haavoittui 24. heinäkuuta 1941 Ruskealassa ja kuoli vammoihinsa kenttäsairaalassa neljä päivää myöhemmin.

”Isä oli hakemassa haavoittunutta rintamalla, mutta sai osuman itsekin. En ole varma siitä, tiesikö hän minun olevan tulossa. Isä oli nuorin perheen 13 lapsesta.”

Äidin ja Kaarinan lisäksi isää jäivät kaipaamaan 8- ja 10-vuotiaat pojat.

Äiti vasta odotti Kaarina Toivosta, kun isä kaatui jatkosodassa. Elämänsä aikana hän on tavannut isänsä kerran: unessa, jossa Väinö Asikainen nosti tyttären heinäkuorman päälle.

”Miten te pärjäsitte?”

Markku Kiviselle, 88, ja Harri Tikkalalle, 91, mielikuvat heidän isistään ehtivät iskostua syvälle. Kivinen oli 6- ja Tikkala 8-vuotias, kun isät kuolivat talvisodassa.

”Pataljoonan komentopaikalle osui 14. helmikuuta 1940 venäläinen pommi, joka vei kerralla 11 miestä. Yksi heistä oli isäni, luutnantti Eljas Kivinen, joka toimi pataljoonan komentajan adjutanttina”, Markku Kivinen sanoo.

Harri Tikkalan isä Arvi puolestaan kaatui Kollaanjoella 3. maaliskuuta 1940. Rauhan tuloon oli enää kymmenen päivää.

Nyt menee todella vaikeaksi. Kyyneleet pukkaavat väkisin esiin. Tikkala havaitsee tilanteen ja kääntää ketterästi keskustelun Viroon ja hänen yhteyksiinsä sikäläisiin ”Suomen poikiin”.

Kokoan itseni ja saan puristettua suusta lyhyimmän mahdollisen kysymyksen: miten te pojat pärjäsitte?

”Mielestäni pärjäsin varsin hyvin. Oltiin partiossa ja urheiltiin. Kotiin Karjalan Pälkjärvelle ei koskaan sota-aikana palattu, koska Sotasairaala 25 oli vuokrannut tilamme käyttöönsä ja piti siellä karjaa”, Markku Kivinen kertoo.

Hänen evakkotiensä vei lopulta Paimiolle, jossa oli edessä uusi haaste: Turun murre ja varsinkin sen d-kirjain, joka ääntyi ”re:ksi”. Koska samoin äännettiin tavallinen ärräkin, poika oli ihmeissään.

”Luokat olivat isoja, meidänkin luokallamme oli 42 oppilasta. Kaikkien läheisten kaverien isät olivat elossa ja muistan ajatelleeni, että kyllä heidän kelpaa.”

Isä Kalevankankaalla

Arvid Richard Tikkala oli ennen sotia kuuluisa näyttelijä ja laulaja. Vaikka Harri-poika syntyi Viipurissa, perhe ehti 1930-luvun lopulla muuttaa ensin Helsinkiin ja sitten Tampereelle, kun Arvi-isä sai töitä Tampereen Teatterista.

Tikkala levytti vuosina 1936–1939 yli sata kotimaista tangoa, jenkkaa, polkkaa ja kuplettia. Hän lauloi myös jazzia. Tuotteliaampia olivat vain Malmsténin veljekset ja Matti Jurva.

Työuransa aikana Harri Tikkala kerran tapasi isänsä entisen rintamatoverin. Tämä oli paikalla silloinkin, kun Arvi Tikkala haavoittui kranaatinsirpaleesta Kollaanjoella. Tikkalan viimeisiksi sanoiksi olivat jääneet: ”Hyvä Jumala, auta!”

Harri oli perheen ainoa lapsi, eikä Lidia-äiti enää avioitunut uudelleen. Isän esimerkki ja vaikutus tulivat seuraamaan poikaa koko loppuelämän ajan.

”Aikuistuttua jouduin pohtimaan, seuraisinko isän jalanjälkiä. Tulin siihen tulokseen, että en ole hänen veroisensa.”

Tikkala valitsi tekniikan alan, mutta jatkoi laulamista kuoroissa.

Arvi Tikkala on haudattu Tampereen Kalevankankaan sankarihautausmaalle ja Lidia Tikkala hyvin lähelle sukuhautaan. Harri Tikkala käy haudoilla säännöllisesti ”juttelemassa”. Viimeksi hän laski haudoille seppeleet viime sunnuntaina kaatuneitten muistopäivän kunniaksi.

Harri Tikkala laski seppeleen isänsä Arvin sankarihaudalle Kalevankankaalla. ”Ei sitä hetki sitten olisi voinut kuvitella, että joku kaatuu sodassa 33-vuotiaana. Tämän kevään jälkeen voi”, sanoi mukana ollut pojanpoika Oskari Tikkala.

Surut peitettiin työllä

Suomen sotien jälkeensä jättämistä 55 000 isättömästä sotaorvosta on arvion mukaan elossa 20 000–25 000 henkeä. Heidän keski-ikänsä on 83 vuotta. Elossa olevia sotaleskiä on enää satakunta.

Nuorimmat sotaorvoista ovat syntyneet vasta 1950-luvun alussa. Orvoiksi näet määritellään myös ne, joiden isät kuolivat vammojensa seurauksiin vasta vuosien kuluttua sotatoimien päättymisestä.

Liian moni orvoksi jäänyt joutui kokemaan köyhyyttä, puutetta ja pilkkaakin. Pöydän ympärillä istuva nelikko välttyi tältä, mutta sota jätti heihinkin syvät jälkensä.

”Työtä, työtä, työtä. Sitä tehtiin, mutta alla oli aina suru. Lapsi etsii hymylleen vastausta lähipiiristä ja yrittää olla vahva”, Marjatta Harva kuvaa kokemuksiaan.

Perhettä varjosti oman kodin ja isän menetyksen lisäksi myös äidin vanhemman veljen kaatuminen.

”Koen, että perusturvallisuuteni oli niin hyvä kuin se niissä oloissa voi olla. Äiti kyllä kertoi asioista, mutta vasta myöhemmin. Varmasti nuo vastaamattomat kysymykset vaikuttivat myös ammatinvalintaani. Minusta tuli psykologi”, Harva sanoo.

Isättömyys oli aihe, josta sotien jälkeen oli vaikea puhua. Vaikeista asioista mieluummin vaiettiin, varsinkin lasten ollessa paikalla. Isän mallia etsittiin vaareista, sedistä ja lähipiirin muista miehistä.

”Kun rupesin asioita itse ymmärtämään, ne oli tavallaan jo käsitelty. Vasta parikymppisenä alkoi kaipaus tulla enemmän esiin”, Kaarina Toivonen sanoo.

Markku Kiviselle jäi lämpimät lapsuusmuistot kummiperheen kanssa Ruotsissa vietetystä kesästä 1946. Yhteys Lorénin perheeseen säilyi 1950-luvulle saakka.

Laivalla kesäksi Ruotsiin

Tässä vaiheessa juttua seuraakin yllätys. Käy nimittäin ilmi, että kolmella neljästä haastateltavasta oli ulkomainen kummiperhe, jotka sitoutuivat suomalaislapsen avustamiseen raha- ja tavaralahjoituksilla.

Hämmästyn aidosti. Suomessa siis toimi sotien jälkeen kummilapsijärjestelmä, joka nyt vertautuu kehitysmaiden lasten avustamiseen ja kummitoimintaan kansalaisjärjestöjen kautta?

Markku Kivinen näyttää vakuudeksi Ruotsin Pelastakaa Lapset -järjestön todistuksen. Sen mukaan Tukholmassa osoitteessa Sveavägen 124 asunut rouva Gurli Lorén sitoutui 1.1.1941 alkaen Kivisen ja hänen perheensä avustamiseen 348 markan suuruisella kuukausilahjoituksella ”toistaiseksi”.

Mannerheimin lastensuojeluliiton välittämän kirjeen mukaan rahalahja oli osoitettu suoraan perheelle. Kivinen itse ei ole rahojen kohtalosta varma, mutta kesän 1946 hän muistaa edelleen hyvin:

”Kansakoulu päättyi, olin 12-vuotias ja lähdin Wellamo-laivalla Tukholmaan. Oltiin viikko siellä ja loppukesä maalla. Seurana oli rouvan vanhimman pojan perhe ja hänen tyttärensä. Kerran viikossa sain soutaa kauppaan hakemaan ruokatarpeita. Ruotsiakin opin jonkin verran.”

Yhteys Lorénin perheeseen säilyi 1950-luvun alkuun saakka, jolloin Kivisen nuorempi sisko vielä vietti kesän Ruotsissa.

Hedelmiä ja saippuaa

Kaarina Toivosella oli niin ikään ruotsalainen kummiperhe. Marjatta Harvan kummi asui Sveitsin Zürichissä.

”Paketissa tuli kaunista vaaleaa lankaa, josta äiti kutoi minulle leningin.”

Sota-ajan lapset muistavat edelleen joulupaketit, joista löytyi makeita kuivattuja hedelmiä sekä arjen käyttötavaraa kuten hammasharjoja ja saippuaa.

”Ihmeteltiin, onko tuo kauniin näköinen ja hyvän tuoksuinen jotakin syötävää vai sittenkin saippuaa”, Toivonen nauraa.

Suomen valtio koetti auttaa sotaorpoja ja -leskiä miten kykeni. Esimerkiksi lasten toisen asteen koulutusta ja myöhempiäkin opintoja tuettiin stipendeillä. Ilmeisesti etuja ei kuitenkaan markkinoitu kaikilla paikkakunnilla kovinkaan näkyvästi.

Varsinaisesti sotaorpojen asemaan ja kohteluun herättiin Suomessa 1990-luvulla Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Moni orpouden kokenutkin havahtui asian ja taustojensa perusteellisempaan selvittämiseen vasta eläkevuosinaan.

Vihdoin 2000-luvun taitteessa Suomen perustettiin sotaorpojen yhdistyksiä, esimerkiksi Tampereelle vuonna 2001. Nyt sen toimintaa jatkaa Tampereen Seudun Kaatuneitten Omaiset ry, jonka puheenjohtaja Harri Tikkala on. Yhdistys juhlii 20-vuotispäiväänsä torstaina 19. toukokuuta.

Tästä on kyse

Tampereen sotaorvot

Tampereen Seudun Sotaorvot ry perustettiin vuonna 2001. Yhdistys on toiminut nimellä Tampereen Seudun Kaatuneitten Omaiset ry vuodesta 2008 lähtien.

Tänä keväänä yhdistyksen puheenjohtajana aloitti Harri Tikkala.

Yhdistyksen jäsenmäärä oli suurimmillaan yli 600. Nyt jäseniä on 400, mutta sotaleskijäseniä ei ole enää lainkaan.

Tampereen yhdistys kokoontuu säännöllisesti kuukausittain. Kokouksissa käsitellään asiantuntijaluennoilla terveyden ja hyvinvoinnin kysymyksiä, keskustellaan ja annetaan vertaistukea.

Vireyttä ja toimintakykyä pidetään yllä liikunnalla, laululla, musiikilla sekä teatteri- ja kesäretkillä.

Yhdistyksen 20-vuotisjuhlaa vietetään Tampereella Seurakuntien talossa torstaina 19.5. Juhlassa julkistetaan myös yhdistyksen 20-vuotishistoriikki.

”Me kannamme nyt erityistä huolta Ukrainan sotaorpojen ja sotaa pakenevien lasten puolesta”, Tampereen Seudun Kaatuneitten Omaiset ry:n puheenjohtaja Harri Tikkala sanoo.

Tuska toistuu Ukrainassa

Marjatta Harva määrittelee sotaorvot ”kolme kertaa sodan satuttamiksi”: ensin meni tuttu koti, sitten jouduttiin evakkotielle ja lopuksi isä sai surmansa.

”Me sotaorvot emme vain kuulu Suomen historiaan. Me olemme Suomen historiaa, nyt ja tulevaisuudessakin. Tämä taakka on ollut ilmeisen vaikea asia tunnustaa ihan valtion ylätasolla asti.”

Haastateltavat ovat eläneet tätä kevättä ja Ukrainan sotaa suruissaan ja kauhuissaan.

”Omiin kokemuksiimme pohjautuen kannamme erityistä huolta Ukrainan sotaorpojen ja sotaa pakenevien lasten puolesta”, Harri Tikkala sanoittaa.

Venäjän hyökkäys on nostanut itse koetut tapahtumat pintaan kaikilla evakoilla ja sodan uhreilla. Uutiset isänsä menettäneistä sotaorvoista ja hädissään pakenevista lapsista ovat muuttuneet jälleen tosiksi.

”Ukrainasta tulevat mieleen oljilla vietetyt yöt, ruotsalaiset evakuointibussit ja niiden ruotsalaiset kuljettajat”, Markku Kivinen kertoo vakavana.

”Me lähdimme evakkotielle kahdella hevosella. Toista ohjasti äiti pitäen minua, 2-vuotiasta, sylissään. Toista ajoi isoveli. Vastaan tuli sotilaita, joista joku tokaisi, että emäntä, älkää nukkuko, laps putuaa”, Kaarina Toivonen jatkaa.

Isä nosti heinäkuormaan

Tämän pöydän ympärillä kaikki tietävät, miten sodan pitkä varjo seuraa siihen osallisia, myrkyttää mieliä ja sairastuttaa ruumiin elämän loppuun saakka. Ukrainassakin sodan kaikkia seurauksia eletään tosiksi ja korjataan vielä seuraavat sata vuotta.

Sielläkin monelle lapselle ainoaksi muistoksi isästä jää uni. Sellainen, jonka Kaarina Toivonen koki 5-vuotiaana. ”Heinäpellolla oltiin, ja isä nosti minut kyytiin heinäkuorman päälle. Se on ainoa uni, jonka isästä olen nähnyt. Tiesin, että se oli isä.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut