Waldemar Wallenius oli oma lukunsa joka saralla - Ihmiset - Aamulehti

Waldemar Wallenius oli oma lukunsa joka saralla

Muistokirjoitus: Tamperelainen musiikkitoimittaja ja rocklegenda Jukka ”Waldemar” Wallenius oli aseveli taistelussa hyvän musiikin puolesta, kirjoittaa pitkän linjan musiikkitoimittaja Jussi Niemi.

Jukka ”Waldemar” Wallenius 1948–2021. Aamulehti kuvasi Walleniuksen vuonna 2018, jolloin hän täytti 70 vuotta.

25.11. 14:44

Muutama viikko sitten istuimme samassa pöydässä Waldemar Walleniuksen kanssa Tampereen Telakalla. Keikan jälkeen heitin hänet autollani Hervantaan, minne hän oli hiljattain muuttanut. Wallulla ei ollut ajokorttia.

Ajoin kirjaimellisesti aivan takapihan rapun ovelle, sillä Wallun kävely oli jo niin huonoa. Viime sanoikseni koetin rohkaista häntä kaikesta huolimatta kävelemään mahdollisimman paljon, ettei liikuntakyky kokonaan menisi. Wallu naurahti ja sanoi kävelevänsä joka päivä ratikkapysäkille. Ikään kuin että ”minähän urheilen jatkuvasti”.

Nyt Wallu sitten löydettiin kotoaan kuolleena. Hän oli 73-vuotias.

Lue lisää: Musiikkitoimittaja ja rock-legenda Waldemar Wallenius on kuollut – ”Musiikkihullu, innostuja ja sauhuaja”

Terveyspoliittisesti emme koskaan kohdanneet. Kun vähän peräänkuulutin terveellisempiä elämäntapoja, Wallu totesi virnistäen: ”Niin, mutta kun musta on kiva ottaa kaljaa ja vetää tupakkia.”

Sepä se. Wallu oli oma lukunsa, ihan joka saralla. Virallisesti hän oli Jukka Wallenius (1948–2021), mutta jo 1960-luvulla hänestä tuli Waldemar, koska hän piti Valkeakosken Sanomissa Wal De Mar -palstaa. Hänen isänsä oli lehden toimitussihteeri.

Palsta käsitteli musiikkia, mutta eihän se riittänyt. Ahkera Melody Makerin lukija halusi perustaa ”kunnon musalehden” Suomeenkin. Blues News syntyi vuonna 1968 ja vaikkei hän siinäkään pitkään pysynyt, lehti toimii edelleen ja on yksi maailman vanhimmista blueslehdistä.

1970-luvun sarastuksessa Wallu perusti Musan. Tuota pikaa avuksi tulivat Timo Kanerva, Tapio Korjus, Pekka Markkula ja äskettäin edesmennyt Jukka ”Davy” Nummelin. Myöhemmin myös Juho Juntunen.

Tunsin Pekan ja Davyn, joka esitteli minut Wallulle. Tunnistimme Wallun kanssa nanosekunnissa meitä yhdistävän intohimon musiikkiin. Meistä tuli veriveljet ja vietimme 1970-luvulla paljon aikaa yhdessä. Ystävystyin myös Wallun ensimmäisen vaimon Lellun sekä heidän poikansa Tommin kanssa, sittemmin myös Wallun nuoremman pojan Iljan kanssa.

Tulin Musaan muistaakseni kolmannesta numerosta enkä koskaan lähtenyt pois. Muutaman vuoden ja mullistuksen jälkeen lehti ”kaapattiin” ja me, vanha kaarti, jatkoimme Soundina.

Usein pienet sattumukset määrittelevät paljolti ihmisen koko loppuelämän. Aluksi Wallu oli Soundinkin päätoimittaja, mutta tajusi nopeasti Timo Kanervan sopivan jämäkkää aikataulutusta vaativaan hommaan paremmin.

Soundin 1970-luku oli huima. Aina kun joku löysi jotain hienoa ennen tuntematonta musiikkia — ja sitähän riitti — hän ”käänsi muut päälle”. Muistan kirkkaasti, kuinka Wallu innoissaan kutsui minut heille tuoreeltaan kuuntelemaan muun muassa Dr. Feelgoodin ja J.J. Calen debyyttejä. Olimme ”tosi uskovaisia”.

Mistä vaan sai kirjoittaa ja pitkästi. Rahaa ei paljoa tullut, mutta fiilis ja työmme vaikutus oli merkittävä. Tutustutimme Suomen valtavaan määrään artisteja, uunituoreita ja jo edesmenneitä. Siinä auttoi oleellisesti kolmen dynamon synergia: Soundi kirjoitti artisteista, Tapio Korjuksen Rockadillo toi heitä maahan esiintymään ja Epe’s myi heidän levyjään. Kaikki voittivat, eivätkä vähiten musiikin ystävät kautta Suomen.

Wallun ansiota on sekin, että hän vuosien puurtamisella sai luotua Soundin arkiston, josta löytyvät kaikki vanhat jutut.

Tuntui kummalliselta, kun Wallu lähti Soundista 1980-luvun lopussa. Hän pettyi rockin kehitykseen ja vetäytyi enemmän vanhaan roots-musiikkiin ja uuteen suomalaiseen kansanmusiikkiin. Vähän myöhemmin hän perusti taas uuden lehden WUMin (Vanha ja Uusi Musa). Jonkin verran Wallu teki musiikkiohjelmiakin Radio 957:ssa, ja 1990-luvulla hän yllätti ryhtymällä vanhan kaverimme Veltto Virtasen eduskunta-avustajaksi.

Se tuntui liki surrealistiselta, mutta sitähän tosi elämä usein on. Sittemmin Wallu oli jopa ehdolla vuonna 1999 Euroopan parlamenttiin Kirjavan puolueen ja vuonna 2007 eduskuntaan SKP:n ehdokkaana. Itse hän puhuikin itsestään mieluummin ”sauhuajana” kuin ”toimittajana” tai ”kriitikkona”.

Jaoin Wallun kanssa musan lisäksi myös samanhenkiset poliittiset tai paremminkin yhteiskunnalliset arvot, niissä myötätunto ja tasa-arvo pesevät 6–0 voitontavoittelun ja loputtoman kulutuksen.

Luontoihmiseksi Wallua ei kyllä voi sanoa. Vein hänet kerran kesämökilleni. Hän tuli sinne samassa mustassa puvussa ja kengissä, joita hän aina käytti (siksi annoimme hänelle lempinimen Iso Musta). Luettuaan kaikki musalehteni Wallu veti vain hermostuneena tupakkia ja halusi kaupunkiin.

Muinaisella Pori Jazz -reissullamme Wallu nukkuikin siinä puvussa ja aina kun minä menin hammas- tai naamapesuille, hän meni tupakalle. Sitten hän olikin täysin valmis baanalle.

Kun maanmainio Man-yhtye oli Tampereella, hänet jo tuntenut kitaristi Deke Leonard kysyi häneltä: ”When shall we go waldemaring?” ja tarkoitti tuolla loputonta asioiden perkaamista.

Sellainen Wallu oli. Rakas ystävä ja aseveli taistelussa hyvän musiikin puolesta.

Kirjoittaja on Waldemar Walleniuksen pitkäaikainen ystävä ja kollega.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut