Rohkeus ei liity pituuteen tai painoon, sanoo Tanhupallona tunnettu Kiti Kokkonen - Ihmiset - Aamulehti

Rohkeus ei liity ihmisen pituuteen tai painoon, sanoo Tanhupallona tunnettu Kiti Kokkonen, josta on tullut suomalaisen komedian supertähti

Tanhupallo-sketsihahmo teki Kiti Kokkosesta kotimaisen komedian supertähden. Hänellä on oma ohjelma, hän johtaa teatteria ja sunnuntaisin hän tanssii tähtien kanssa. Ulkonäkökommentit eivät saa Kokkosta lannistumaan, mutta työhön liittyvää kritiikkiä hän inhoaa.

Kiti Kokkonen on Peacockissa Linnanmäellä toimivan Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja.

6.11. 8:41

Kun Kiti Kokkonen oli alakoulussa, ehkä ensimmäisellä luokalla, häneltä meni ura ballerinana.

Satubaletissa opettaja sanoi:

”Että mulla on liian lyhyt kaula ja liian paksut pohkeet, musta ei ikinä voi tulla ballerinaa. Se loppui siihen se baletin tanssiminen.”

Tanssin maailman edellyttämä ruumiin muoto, tuohon vaatimukseen törmääminen – oikeastaan Kiti Kokkonen jättäisi aiheen mieluiten kokonaan sikseen. Hän pelkää, ettei osaa selittää sitä oikein. ”Olisin fiksumpi, jos jättäisin tämän kokonaan mainitsematta.”

Mutta, kuten Kokkonen myöhemmin haastattelussa sanoo, hän on ollut huono vetämään rajaa yksityisyyden ja julkisen välille. Joten antaa mennä, kun aihekin on koko syksyn ollut ajankohtainen.

Kiti Kokkonen on valssannut ja salsannut elokuun lopusta asti Suomen kansan olkkareissa, parinaan tanssija-koreografi Marko Keränen. Olohuoneisiin heidät on tuonut Tanssii tähtien kanssa, tuttavallisesti TTK, joka kerää viikoittain noin puolentoista miljoonan katsojaluvut.

Ohjelmaan meno oli jännittävää, ja kannustukset ovat tuntuneet Kokkosen mukaan hurjan hyviltä. Mutta sitten on tämä yksi asia, joka on ollut vähän häiritsevää, merkillistä.

”Ilmassa on ollut sitä, että yhtäkkiä merkille pantavaa on ollut, että pienikokoinen ja pyöreä ihminen tanssii.”

Pienikokoinen ja pyöreä. Niin voisi kuvailla myös Tanhupalloa, Kiti Kokkosen voittoisaa hahmoa vuoden 2018 Putous-ohjelmassa. Suloiseen balettiasuun pukeutuvan Tanhupallon roolissa Kokkonen kohtasikin samantyyppistä vartaloihmettelyä kuin nyt tanssiessa.

”Että vitsi miten rohkeaa, että sä ylipainoisena olet balettipuvussa. Mitä ihmettä!” Kokkonen sanoo, ja jatkaa, ettei itse hahmota, miten rohkeuden voi liittää ihmisen pituuteen tai painoon.

Voi Tanhupallo! Hahmo on niin suloinen ja hauska, mutta kovin vaikeasti tiivistettävissä tekstimuotoon. Videolla esikouluikäinen pikkutyttö tiara päässään kommentoi aikuisten maailmaa ja hoivaa lemmikkiään Karvamatoa, vähän isolta pölypallerolta näyttävää pientä otusta.

Tanhupallon hauskuus on monen tekijän summa: paitsi Kokkosen ääni, tärkeitä ovat myös eleet, ilmeet, rytmi, se miten hän reagoi yleisön nauruun. Tietenkin myös ulkonäkö: kihara ponteva tukka ja söpöt pääkoristeet.

Hahmo on myös sijoitettu täsmällisen oikeaan kohtaan komediaa ja tragediaa. Se saa nauramaan villisti, mutta koko ajan taustalla häilyy myös suru siitä, joutuuko pieni tyttö liiaksi aikuisten maailmaan.

Kiti Kokkoselta on haastatteluissa kysytty paljon Tanhupallosta ja hän on kertonut. Esimerkiksi siitä, miten samantyyppinen pikkutyttöhahmo on kulkenut hänen mukanaan jo kauan, ja siitä, miten hän Tanhupallon varsin kimeän äänen oikein tekee.

Ammattitaito, jonka Kokkonen hahmoon laittaa, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Myös ne vuosikymmenet näyttämöllä, jotka ovat olleet omiaan hiomaan juurikin sketsihahmon tekemiseen tarvittavia taitoja.

Kuvaavaa on, miten Kokkonen reagoi, kun hänelle esittää väitteen, joka alkaa: ”komediallinen on sinun…”

Kokkonen keskeyttää jotakuinkin näin ”öhhhhmmmmmmmm…” pakottaen muuttamaan määrittelyn aidoksi kysymykseksi.

Ovatko komedialliset roolit Kokkosen ominta tekemistä?

”No tämä on mun henkilökohtainen traagisuus tietyllä tavalla: teen asiat tosissani, mutta jostakin syystä ne ovat sitten muista ihmisistä koomisia.”

Kokkonen kertoo esimerkin ajalta, kun hän aloitti kirjoittamisen.

”Olin kirjoittanut mun sydänsuruja ja muuta ihan itkien pöytälaatikkoon. Näytin niitä äidilleni, joka näytti niitä naapurilleen, Trendi-lehden silloiselle päätoimittajalle.”

Päätoimittaja ehdotti, että tekstejä julkaistaisiin lehdessä kolumneina. Ne olivat lukijoiden mielestä hauskoja.

”En ymmärtänyt sitä ollenkaan ja olin vähän loukkaantunutkin aluksi. Että vaikka tein mitä sydänverellä, niin aina se nauratti ihmisiä.”

Se tuntui hirveältä, Kokkonen sanoo, kunnes hän sitten käänsi sen voimavaraksi.

On myös niin, että Kokkonen kertoo pitävänsä itse kyllä enemmän komediallisesta kuin dramaattisesta ilmaisusta. ”Olen aika melankolinen ihminen, niin se on mulle sellainen tasapainottava tekijä.”

Hän vaikuttaa kuitenkin turhautuneelta sen edessä, että komediaa usein pidetään, edelleenkin, heppoisampana lajina kuin vakavaa draamaa.

Kokkonen sanookin usein leikitelleensä ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos heidän teatterinsa esitys esitettäisiin toisessa teatterissa täsmälleen samanlaisena. Vaikuttaisiko se katsojiin, kriitikoihin?

Kiti Kokkosen tapauksessa kulunut vastakkainasettelu, komedian arvottaminen jonnekin vähän alemmas kuin vakava taide, tapahtuu tietyllä lailla jo toisessa sukupolvessa.

Mainittu meidän teatteri kun on tietenkin Suomen Komediateatteri, jonka Kiti Kokkosen isä Ere Kokkonen (1938–2008) perusti vuonna 1995. Ere Kokkosen lukuisat elokuvaohjaukset (muun muassa Millipilleri, Pohjan tähteet, Speedy Gonzales, Uuno Turhapurot, Vääpeli Körmyt) eivät todellakaan nauttineet kriitikoiden arvostusta.

Kiti Kokkonen ei muista lapsuudestaan, että huonoja arvosteluja olisi kotona harmiteltu. Kun Ere Kokkosen omaelämäkerrasta kävi vuonna 2008 ilmi, että kritiikit olivat ärsyttäneet isää, oli se Kiti Kokkoselle yllätys.

Sen Kokkonen kuitenkin muistaa, että kun hän itse oli nuoruuden yhdessä vaiheessa kova kritisoimaan esimerkiksi näkemiään elokuvia, isä kyllä kuunteli. Mutta kysyi sitten aina lopuksi, että ”no, mitä hyvää siinä oli?”

Kiti Kokkonen isänsä Ere Kokkosen sylissä Bio Rex-elokuvateatterin aulassa Uuno Turhapuro -elokuvan ensi-illassa 30. syyskuuta 1983.

Kun Kokkoselta nyt kysyy kritiikistä, joka esimerkiksi Maailmanlopun revyyn kohdalla vuonna 2018 ei ollut mairittelevaa, vastaus tulee varmuuden vuoksi tuplana.

”Mä inhoan kritiikkiä, mä inhoan kritiikkiä.”

Keskeneräisen työn kritisoiminen sopii Kokkoselle enemmän kuin hyvin, sillä sitä voi jalostaa. Mutta valmiin työn teilaaminen, se ei mene jakeluun: että yksi ihminen ilmaisee mielipiteen, joka sitten saa niin suuren painoarvon.

Kokkonen korostaa, ettei kyse ole siitä, miten hänestä itsestään kirjoitetaan.

"Jos vaikka meidän teatterin produktiossa kehuttaisiin minua, mutta haukuttaisiin muita, tuntuisi se yhtä pahalta.”

Vain yksi seikka tuo omanlaisensa kultareunan. Sen Kiti Kokkonen huomasi, kun Tanhupallon omasta ohjelmasta oli syyskuussa arvostelu Helsingin Sanomissa.

”Kun nyt Tanhupallosta oli lobotomiakritiikki, niin mulle tuli jollain lailla hyvä olo, että seuraan tässäkin mun isän jalanjälkiä.”

Komediateatterin maskeeraussuunnittelija Pirjo Leino laittaa Kiti Kokkosen hiuksia kiinni peruukin kokeilemista varten.

Kiti Kokkonen antaa haastattelun Linnanmäen Peacock-näyttämön takatiloissa. Sen käytävällä törmää ensin käsikirjoittaja Niina Lahtisen lempeään Metku-koiraan, sitten Lahtiseen itseensä ja tämän jälkeen vielä Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -esitystä treenaamaan tulleisiin Miitta Sorvaliin ja Pirjo Heikkilään.

Ensimmäiset viisi vuottaan Suomen Komediateatteri toimi Hakaniemessä Komediateatteri Arena -nimellä. Ere Kokkonen toimi teatterin johtajana kuolemaansa asti.

Nyt teatterin taiteellisena johtajana on tytär: Kiti Kokkonen aloitti tehtävässä vuonna 2010.

Miltä se tuntuu?

Se tuntuu hienolta, mutta myös siltä, että en ole mun isä, joka osasi sisällön lisäksi myös taloudellisia asioita kokonaisvaltaisesti. Mähän en pysty sellaiseen ollenkaan.”

Komediateatteria johtavat Kokkosen lisäksi toimitusjohtaja Petteri Kallela ja varatoimitusjohtaja Jan Streng.

”Se, että voi jatkaa teatterin tekemistä, työllistää alan ammattilaisia ja pyrkiä ilahduttamaan ihmisiä, kyllä se on tosi hienoa ”, Kokkonen vielä jatkaa.

Isä oli Kiti Kokkoselle valtavan rakas ja läheinen.

”Ajattelen isää tosi usein. Mun isähän oli hyvin lempeä, mutta myös sellainen, ettei saa jäädä murehtimaan ja vellomaan asioihin. Vieläkin mulle tulee joskus tosi kova ikävä, mutta jos tempaudun liian syvälle siihen tunteeseen, niin tiedän että mun isä on jossakin ja kuulen, että nyt tyttö skarppaat. Ja kyllä mä tosi usein mietin, että miten hän ajattelisi jonkun asian, ja käyn keskustelujakin. Hän on hyvin voimallisesti läsnä.”

Kiti Kokkosesta saa sekä kasvokkain että tv-ruudun kautta vaikutelman ihmisestä, jolla on hyvä itsetunto. Kokkonen miettii vain hetken ennen kuin myöntää sen.

Siitä Kokkonen sanoo olevansa ensisijaisesti kiitollinen vanhemmilleen, isän lisäksi äiti Titta Jokiselle ja bonusäiti Anna-Maija Nilssonille.

Ulkonäköpaineita Kokkonen sanoo kyllä kokeneensa, mutta itsetuntoon ulkoiset asiat eivät ole vaikuttaneet.

Senkin hän arvelee johtuvan ennen kaikkea vanhempien suhtautumisesta.

”Mulla on ollut ihan täysi kehorauha lapsena. On keskitytty siihen mitä teen ja millainen olen käytökseltäni.”

Ammatillinen itsetunto on sen sijaan kinkkisempi juttu. Kun siitä kysyy, Kokkonen vastaa vähän yllättäen, ettei tiedä onko hänellä sellaista.

”Ääninäyttelijän töitä olen tehnyt niin kauan, että siinä tiedän olevani melko hyvä. Sen mä pystyn sanomaan.”

Mutta muuten:

”Suurimmassa osassa mun töitä en ole missään nimessä itsevarma. Ehkä se on tämän ammatin laatukin, että se ei perustu mitattavaan taitoon tai tietoon. Olipa hyvä kysymys, en ole oikeasti koskaan ajatellutkaan, että olisin ammatillisesti itsevarma – tai epävarmakaan.”

Kokkonen nauraa.

Juhlakunnossa-revyyn Krista Kiurun roolia varten Kiti Kokkoselle oltiin muokkaamassa hiuksia tästä peruukista.

Jo lapsena Kokkonen tiesi haluavansa näyttelijäksi. Kotona siihen ei missään nimessä kannustettu, mutta Kokkonen tahtoi silti.

”En tiedä tuliko se mun vanhemmista vai persoonasta.”

Nuorena Kokkonen kävi Ylen ilmaisutaidon kurssilla, ja näytteli sekä radiokuunnelmissa että esimerkiksi Kolme mummoa -tv-elokuvassa. Varsinainen uran huipentuma oli kuitenkin äidin kanssa tehty Tavataan Karppisilla -sarja.

Julkisuus nousi päähän.

”Mulla oli MTV:n tarra kaikissa vihkoissa ja jaoin koulussa väkisin nimikirjoituksia. Olin tosi ärsyttävä – mutta tosi pieni. Ja onneksi se sitten meni ohi.”

Lukion jälkeen – tavallisen, sillä Kallion ilmaisutaidon lukioon Kokkonen ei päässyt – Kokkonen haki kolme kertaa Teatterikorkeakouluun, mutta ei tullut valituksi. Se tietenkin harmitti, Kokkonen sanoo, mutta ”en mä siitä mitenkään romahtanut”.

Näytteleminen ei ole häntä varten, Kokkonen ajatteli ja siirtyi mainosalalle.

Veri veti kuitenkin teatteriin. Aina kun hän kävi Hämeentiellä katsomassa Komediateatterin revyitä, olisi hän halunnut nousta penkistä ja mennä mukaan lavalle.

Kun Kokkonen sitten pyrki ja pääsi Ylioppilasteatteriin, ei paluuta ollut.

”Muutuin välittömästi taiteilijaksi, mulla oli sellaiset suhisevat housut ja venyttelin raitiovaunussa. Olisin halunnut, että kaikki tietää, että olen ollut treeneissä. Pyöräilin kaikkialle hirveää vauhtia. Oli niin ihanaa päästä näyttelemään.”

Vähän myöhemmin Hanna-Riikka Siitonen soitti, että Komediateatteriin on tulossa pääsykokeet.

”Menin sinne, en ollut sanonut mitään mun isälle, se istui siellä.”

Raadissa oli Ere Kokkosen lisäksi ainakin Fredi, Kokkonen muistaa. Olli Ahvenlahti säesti.

”Sit mä pääsin sinne.”

Ensimmäisessä revyyssään Kokkonen muistelee tehneensä ainakin jonkin pikkutyttösketsin ja ”Mauri Pekkarinenkin taisin olla”.

Kiti Kokkosen pukuhuoneen tangolla on hänen revyyrooleihinsa suunniteltuja vaatteita.

Etenkään aluksi Kokkonen ei osannut olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat siitä, että hän näyttelee samassa teatterissa kuin vanhemmat. ”Että on oma lapsi palkattu säälistä.”

Pitkään oli myös niin, että Kokkosen oli vaikea sanoa olevansa näyttelijä.

”Kyllä mulla varmaan kymmenen vuotta meni, että minä vain täällä jotenkin, anteeksi että olen täällä. Ihmeellinen alemmuudentunne! Nyt sitä ei kyllä enää ole.”

Kokkonen sanoo, että ymmärtää tietyllä tapaa sen välillä kuullun mielipiteen, että vain Teatterikoulusta valmistuneet saisivat sanoa itseään näyttelijöiksi.

”Koulutus on merkittävä juttu kaikilla aloilla. Ymmärrän, että voi tulla turhauma siitä, että alalle valmistuu paljon ihmisiä ja osa on työttömänä, ja ikään kuin sivusta tulee ihmisiä. Kuitenkin olen hieman eri mieltä.”

Kiti Kokkonen muistuttaa, että oppisopimus on ”iät ajat” ollut keino kouluttautua melkein mille tahansa alalle.

Haastatteluissaan Kiti Kokkonen on aina ollut varsin avoin. Hän on puhunut niin isänsä poismenon aiheuttamasta surusta kuin kokemastaan lapsettomuudesta.

Avoimuus vaikuttaisi olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä Kokkonen sanoi heti haastattelun aluksi: että hänen ammattinsa varjopuoli on sen julkisuus.

Kokkosen mukaan hän vain ei osaa ”vaientua asioista, joista ei halua puhua”.

Hän on myös antanut henkilökohtaisimmat haastattelunsa ennen Tanhupallon räjähdysmäistä suosiota. Nykyisin omista asioista puhuminen tuntuu erilaiselta, eivätkä puheet enää jää alkuperäiseen artikkeliin vaan leviävät mediassa sinne ja tänne.

On myös niin, että ihminen ja olosuhteet muuttuvat.

”Aikoinaan oli hyvin luontevaa mennä Inhimilliseen tekijään puhumaan lapsettomuudesta. Nyt se tuntuisi ihan kornilta, en ole lapseton. Minulla on rakas bonustytär, jolle saan olla vanhempi.”

Niin suosittu kuin Tanssii tähtien kanssa onkin, on se Putouksen jälkeen vain jonkinlainen pieni piristysruiske Kiti Kokkosen tunnettuudelle.

Hän myöntää, taas, auliisti ristiriidan siinä, että lähti ohjelmaan mukaan, vaikka ei pidä omana itsenään esiintymisestä.

”Mutta olin salaa haaveillut tästä. Se ajatus voitti, että joku opettaa erilaisia tansseja ja pääset tanssimaan ja haastamaan itsesi.”

Kokemus on ollut rankempi kuin Kokkonen osasi kuvitella, varsinkin kun Kokkonen ja Keränen ovat edenneet kuuden viimeisen parin joukkoon, ja 29. lokakuuta tuli ensi-iltaan Komediateatterin 26 vuoden taivalta juhlistava revyy Juhlakunnossa.

Kun Kokkonen sunnuntaisin tanssiesityksen jälkeen seisoo tuomarien edessä, on hänen vaikea uskoa inhoavan kritiikkiä. Kokkosen koko olemus on tyyni, hän näyttää todella kuuntelevan, ottavan vastaan.

TTK-kritiikki onkin ihan eri juttu, Kokkonen sanoo.

Teatteriarvostelut voivat vaikuttaa teoksen jatkuvuuteen, siihen, haluavatko ihmiset katsoa sitä. Mutta vaikka tuomarit kuinka kritisoisivat minun ja Markon tanssia, niin silti ohjelmaa katsotaan samalla tavalla.

Lisäksi on niin, että televisionkatsojat eivät näe Kokkoselle kaikkein jännittävintä hetkeä.

Sunnuntaisin päivällä pidetään aina kenraaliharjoitus, jossa tuomarit näkevät tanssin ensi kertaa.

”Se jännittää hirveästi, vähän kuin olisi ensi-iltaan menossa.”

Suoraa lähetystä Kiti Kokkonen ei jännitä.

Silloin hän tanssii. Ei tuomareille, vaan yleisölle.

Tanhupallon oma ohjelma ja Tanssii tähtien kanssa MTV3:lla, Juhlakunnossa-revyy Suomen Komediateatterissa 11. joulukuuta asti.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut