Matti Kuusela pyöräili Tiitiäisen metsään ja teki julkean ehdotuksen Kirsi Kunnakselle - Ihmiset - Aamulehti

Matti Kuusela pyöräili Tiitiäisen metsään ja teki Kirsi Kunnakselle rohkean ehdotuksen – runoilija vastasi tässä viimeiseksi jääneessä jutussa ja pyysi toimittajaa viemään postilaatikkoon tärkeän kortin

Toimittaja Matti Kuusela pyöräili Tiitiäisen metsään Ylöjärvelle katsomaan, millainen paikka on Kirsi Kunnaksen kunniaksi suojeltu alue. Kuvista syntyi tarina, jossa Suomen suosituin runoilija kertoo elämän tarkoituksesta ja sen kauneudesta. Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran jouluna 2020, kun Kirsi Kunnas oli juuri täyttänyt 96 vuotta.

Tiitiäisen satumetsässä Ylöjärvellä vanha kuusi kertoo nuoremmille, mitä ikääntyminen tarkoittaa.

24.12.2020 7:04 | Päivitetty 8.11. 20:05

Ylöjärvi

Lunta alkaa sataa kuin taivaan lahjana juuri sillä hetkellä, kun haen pyöräni vajasta ja polkaisen Nokialta kohti Pirkanmaan parasta uutista ja Ylöjärveä.

On 14. joulukuuta, Kirsi Kunnas täyttää 96 vuotta. Sen kunniaksi aion käydä Tiitiäisen metsässä, jonka Luonnonperintösäätiö ja WSOY syksyllä perustivat Suomen rakastetuimman runoilijan kunniaksi.

Repussakin minulla on Tiitiäisen metsä – sitä nimeä kantaa juuri ilmestynyt kirja, johon Kirsi Kunnas on koonnut viisaimmat ja kauneimmat metsärunonsa.

Nokialta Ylöjärvelle pääsee montaa reittiä, mutta minä valitsen aina Mastotien. Kun sen polkee ylös, tietää olevansa elossa, etenkin jos on yhä hengissä.

Jussin opein

Olen tutkinut karttaa hartaasti kuin herra Haitula, mutta en ole aivan varma, löydänkö Tiitiäisen metsän varmasti omin päin. Siksi Soppeentielle päästyäni soitan Ylöjärven viisaimmalle miehelle, Jussi Kytömäelle, joka oli mukana puuhaamassa Tiitiäisen metsää.

Kytömäki opastaa matemaattisen tarkasti: suoraan Soppeentietä Hämeenkyrön suuntaan, kunnes käännyt Hopeatielle, sitä pari kilometriä, sitten heti ladun ylittävän sillan jälkeen metsäautotietä vasemmalle.

Selvä pyy.

Usko on silti mennä Soppeentiellä – pelkkiä korjaamoita, teollisuushalleja, rautalaareja, koneistusta… Miten ihmeessä jossain lähistöllä voi olla Tiitiäisen metsä?

Metsään viittaavat vain Ylöjärven Puu Oy:n hallit ja varastot. Yhdessä kyltissä lukee puolensäären kokoisin kirjaimin ASIAKASSIRKKELI.

Hm, tuolla ei varmaan kannata ruveta tinkimään.

Hopeatietä pitkin

Vihdoin viitta Hopeatie. Pitkä suora totisesti välkkyy kuin hopea. Polkaisen yli ladun vievän sillan ja käännyn kuuliaisesti metsäautotietä alas vasemmalle, vaikka en usko löytäväni täältä mitään satumetsää vaan hylätyn teollisuushallin

Mutta myrsky ja mylväys, katso ja kuuntele, käpypoika! Metsä käy tiheäksi, hiljaisuus huumaa korvia, lunta sataa yhä.

Syksyllä 2020 perustettu Tiitiäisen metsä on saanut ensimmäisen lumensa.

Hetki on historiallinen – Tiitiäisen metsä saa harteilleen ensimmäisen lumivaippansa. Ohuen, mutta silti kauniin, ihmeellisen, satumaisen.

Karhu ja kamera

Minulla on repussa kirjan lisäksi kamera. Ja onpa minulla päässä ajatuskin, melkein juoni. Otan Tiitiäisen metsästä sata valokuvaa, painan ne paperille ja soitan, jos uskallan, Kirsi Kunnakselle, ja pyydän häntä kirjoittamaan seitsemään kuvaan pienen runon.

Meni syteen tai lumeen, aina pitää yrittää.

Ensikainostelun jälkeen umpimieliseltä vaikuttanut metsä rentoutuu ja alkaa kertoa tarinoita ja esitellä paikkoja.

Tällaisesta naavatupsusta syntyi Tiitiäisen tukka vuonna 1956.

Kuvattavaa riittää. Jättimäisestä uroskarhusta en ehdi ottaa kuvaa, kun pitää leikkiä kuollutta, mutta puista kyllä ja muurahaispesästä ja naavatuppurasta, jollaisesta on tehty Tiitiäisen, metsäläisen, tukka.

Muurahaispesän ja pipon vuoropuhelun sisältö jää salaan.

Otan repusta kirjan, kiitän metsää kauniisti ja luen ääneen Kirsi Kunnaksen ajatuksen: ”Satu on kuin metsä: kuka sen poluilla vaeltaa, tulee itseään vastaan eikä palaa samana takaisin.”

Polkaisen uutena miehenä takaisin Hopeatielle ja alan keskittyä Kirsi Kunnakselle soittamiseen.

Kunnollinen kuvittaja

Puhelimeen vastaa niin heleä tytön ääni, että on pakko tarkistaa – onhan siellä varmasti akateemikko Kunnas?

Kyllä vain, hän jopa muistaa minut, senkin, miten muinoin juttelin miehensä Jaakon kanssa lentopallosta.

Se auttaa asiaa. Ennen julkeaa ehdotustani kysyn kirjasta, kuinka se oikein syntyi?

– Mietin tätä kirjaa jo kaksi vuotta sitten, mutta se viivästyi, koska halusin vanhanaikaisen kuvittajan. Eikä sellaista ihan helpolla löytynyt, Kirsi Kunnas sanoo.

– Nykyäänhän kuvittajat tekevät vain pintaa. Kaikki ovat olevinaan Andy Warholeja. Minä kaipaan kuviin myös syvyyttä. Onneksi lopulta löytyi juuri sellainen kuin halusin, olen oikein tyytyväinen, Kunnas kehuu Silja-Maria Wihersaarta.

Eikä suotta: Tiitiäisen metsä on varmasti vuoden kaunein kirja. Ja myös viisain: lukija ei kulje ainoastaan metsän halki, hänelle näytetään koko maailma, pelot, ilot, huolet, aamu, ilta, yö, avaruus, korkea ja syvä.

Tiitiäisen metsä on niin helppokulkuinen, että sinne voi tulla lapsenkin kanssa.

Tuttuja mutta raikkaita

Vaikka runot ovat tuttuja, ne alkavat kuiskia aivan uudella tavalla saadessaan vierelle runon toisesta kokoelmasta, toiselta aikakaudelta.

Tiitiäisen metsän runot käyvät raikasta vuoropuhelua vähän samalla tavalla kuin lahoava puu ja siinä uutta elämää aloitteleva silkkivyökääpä tai korukeräpallokas. Vanha antaa nuorelle uuden elämän, siksi niin ikimetsät kuin ikivanhat runot ovat ihmiskunnalle elintärkeitä

Tästä vallitsee erimielisyys. Toimittajan mielestä käävät ovat suuttuneet toisilleen, Kirsi Kunnaksen mukaan ne vain pitävät ylpeästi kiinni omasta reviiristään.

– Runossa on aina kielen taikaa. Kun se kääntää pikkuisen kylkeänsä, se heijastaa toisen runon kanssa taas uutta, kiteyttää Kirsi Kunnas runojen dialogin.

Samalla polulla

– Suomalaiset ovat metsäkansaa. Jo meidän kielemme paljastaa sen, miten paljon metsä on vaikuttanut ajatteluumme. Suomen kieli on täynnä metsäsanoja, Kunnas muistuttaa.

Eikä ole yhtään hakoteillä saati syötä pajunköyttä, hänen puheessaan on totisesti itua, runoilija on aivan asian ytimessä, sen juuressa – metsä, koivu, kuusi, pihlaja, koski, joki, pääsky, kivi ja hiiri ovat suomen kielen vanhimpia sanoja, peräisin 6000 vuoden takaa.

Ja tuskin Tanssii tähtien kanssa -ohjelman säteilevä juontaja arvaa, että juontaminen tarkoitti alunperin puun kuljettamista hakkuupaikalta maantien varteen välivarastolle.

Pannukakkua leikkivä kääpä kuvittelee saaneensa päälleen hienoasokeria.

Kartta puuttuu

No hyvä. Täysin tyytyväinen kirjailija ei kuitenkaan ole, jotain jäi puuttumaan.

– Olisin halunnut viimeiselle aukeamalla kartan, sellaisen oikean, josta lapset olisivat voineet etsiä Tiitiäisen kanssa paikkoja. Mutta aika loppui kesken, nykyään niin tuntuu käyvän aina.

Tiitiäisen metsässä runoilija ei ole itse päässyt käymään. Kun kerron samoilleeni siellä pitkään, hän haluaa heti tietää, millaista satumetsässä oikeasti on.

Hetkeni on koittanut. Kerron, että otin metsässä satoja kuvia, voisin toimittaa ne alaovelle. Ja sitten kirjailija valitsisi kuvista seitsemän, ja punoisi niiden ympärille runon.

Miltä kuulostaa?

– Voi voi, hyvältähän se kuulostaa. Mutta tiedätkös, minä olen 96-vuotias. En oikein luota siihen, että aivot enää jaksavat leimahtaa. Ja runon synnyssä tarvitaan aina leimahdus…

Akateemikko miettii hetken, lupaa sitten yrittää.

– Mutta kestätkö pettymyksen? Ettei mitään synnykään. Tai tulee niin huonoa, ettei niitä kehtaa julkaista?

Lupaan kestää kuin ihminen.

Kuolema lähetti kukkasen

Juttelemme puhelimessa.

– Parasta olisi tietysti puhua silmätysten, mutta pojat ovat ehdottomasti kieltäneet minua tapaamasta ketään. Ja mieti itsekin. Olen niin sairas ja vanha, että kuolisin heti, jos saisin koronan. Ei se minua pahemmin haittaisi, mutta sinä tuntisit syyllisyyttä lopun elämäsi.

– Sydän ja munuaiset ovat huonoina ja käyvät koko ajan me too -keskustelua, Kirsi Kunnas sanoo ja nauraa päälle.

Sitten hän vakavoituu.

– Kuolema lähetti minulle jo kukkasen. Ruusun, jalkaan. Se vasta on kivulias vaiva. Olen ymmärtänyt, että kaikki vanhat ihmiset saavat lopulta ruusun. Kuolema kumartelee meille etukäteen, Kunnas sanoo yhtä aikaa kevyesti ja painavasti.

– En ole voinut käydä vähään aikaan edes Jaakon luona, vaikka pojat kuskaavat autolla aina kiltisti, kun haluan mennä.

Kirsi Kunnaksen suosikki – vanha kuusi opettaa nuoremmille tanssia.

Jaakko ja lauseet

Niin, Jaakko Syrjä, aviomies ja Tiitiäisen Satupuun runon ihastuttava sankari, sairastaa Alzheimerin tautia ja on hoito-osastolla Ylöjärvellä.

– Lähetän Jaakolle joka viikko kortin, kaksikin. Niihin kirjoitan aina pitkät sepustukset. Hoitajat sitten lukevat ne ääneen Jaakolle. Näin Jaakko saa kuulla oikeaa suomen kieltä, oikeita lauseita, mietittyjä ajatuksia. Olen varma siitä, että Alzheimer-potilas nauttii niistä.

Kirsi ja Jaakko ovat olleet naimissa 63 vuotta. Miltä tuntuu elämä ilman Jaakon läsnäoloa?

– Opettelen vasta sitä, uutta yksinäisyyttä. Olen minä itkuni itkenyt, mutta kyllä Jaakko on yhä minun kanssani, ajatuksissani. Mietin oikeastaan koko ajan näitä kortteja, mitä niihin kirjoittaisin. Ja kyllä minä Jaakolle juttelenkin täällä, ihan ääneenkin.

Kuolinsiivous käynnissä

Kirjailija kertoo alkaneensa tehdä ”kuolinsiivousta”.

– Selaan papereitani, kirjoituksia, kirjeitä. Revin turhat, en halua jättää pojille valtavaa ryteikköä.

– Menneen läpikäyminen tekee hyvää. Löydän kortteja, jotka ovat tulleet ystäviltä ympäri maailmaa. Aina tulee hyvä mieli, joku on juuri tuolla hetkellä ajatellut minua ja Jaakkoa. Nytkin korttia lukiessa tunnen säteilyä, saan energiaa. Onneksi olen säilyttänyt kaikki kortit.

Suremme yhdessä tulevia sukupolvia – heillä ei ole enää kirjeitä, kortteja, joita selata vanhana. Kuolinsiivous käy painamalla delete-nappia.

– Toivottavasti lastenlastenlastenlapseni joskus löytävät vanhat paperini, Kirsi Kunnas sanoo.

– Hei katsokaa, mitä ihmettä nämä ovat, nehän osasi kirjoittaa, hän nauraa jälkipolvien reaktioille.

Vielä yksi vähäinen kysymys – mikä on elämän tarkoitus? Kait ihminen 96 vuotta elettyään sen jo tietää.

– Eihän tuohon ole kuin yksi vastaus: elämä. Ja sehän tarkoittaa energiaa, niitä kaiken maailman hiukkasia, jotka koko ajan myllertävät niin ihmisissä, eläimissä kuin kasveissa. Niin viisas en vielä ole, että tietäisin tämän myllerryksen tarkoituksen.

Illalla käyn viemässä kuvat Satamakadulle. Kirsi Kunnas ottaa ne vastaan ovenraosta, lupaa yrittää, vaikka nyt on vaivaksi tullut myös silmätulehdus.

Enpä taida tietää ystävällisempää ihmistä.

Tiitiäisen metsä on jo oppinut kirjoittamaan.

Tärkein tehtävä

Jännitän kaksi päivää ja yötä ja soitan. Kirsi on pahoillaan.

– Yritin minä kovasti. Levitin kuvat lattialle, ihailin tanssivaa kuusta, kolmea jurottavaa jäkälää, pipon saanutta muurahaispesää. Mutta anna anteeksi Matti, minä en nyt jaksa kirjoittaa runoja.

Ei haittaa. Ilman niitäkin olen saanut jo enemmän kuin kylliksi; muistoja, lämpöä, viisautta, voimaa, kirkkautta, syvyyttä, säteilyä ja energiaa koko elämän edestä.

Mutta saan vieläkin enemmän. Saan tehtävän. Kun haen kuvat ja omistuskirjoituksen Tiitiäisen metsään, Kirsi Kunnas ojentaa minulle ovenraosta jotain.

– Se on kortti Jaakolle. Pudottaisitko mennessäsi postilaatikkoon? hän pyytää.

Toki, tätä tärkeämpää tehtävää minulla ei ole ennen ollutkaan. Eikä Suomen postilla. Jo näiden korttien takia sen pitää jatkaa korttien ja kirjeiden kuljettamista.

En riko kirjesalaisuutta, en edes kurkista, mitä runoilija on miehelleen kirjoittanut. Mutta kun sujautan kortin laatikkoon, näen, mitä Kirsi, 96, on Jaakolle, 94, loppuun piirtänyt.

Kolme sydäntä.

Tiitiäisen metsä

Luonnonperintösäätiö ja WSOY perustivat syksyllä 2020 kirjailija Kirsi Kunnaksen kunniaksi Ylöjärvelle Tiitiäisen metsä -nimisen suojelualueen.

27 hehtaarin metsä suojellaan pysyvästi, ja se jää suojelualueena perinnöksi tuleville sukupolville.

Tiitiäisen metsään voi edelleen lahjoittaa, ja keräys jatkuu toistaiseksi.

WSOY sijoittaa yhden euron jokaisesta myydystä Tiitiäisen metsä -kirjasta ikimetsään.

Metsä sijaitsee lähellä Ylöjärven keskustaa, aivan Pikku-Ahveniston vieressä, joten alueelle pääsee vaivattomasti virkistäytymään.

Metsästä löytää valtavia muurahaiskekoja, sammaloitunutta kalliota, runsaasti lahopuuta ja monipolvisia, helppokulkuisia polkuja. Myös liito-oravan tiedetään viihtyvän Tiitiäisen metsässä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut