Aamulehti
Kuvaillaan asiantuntijalle, UKK-instituutin liikuntafysiologi Katriina Ojalalle esimerkkitapaus: omaksi ilokseen liikkuva nuori aikuinen, joka arkiliikunnan lisäksi vaikkapa hölkkää, käy salilla ja pelaa jotakin pallopeliä yhteensä noin 3–4 kertaa viikossa. Ei ammattiurheilua mutta sellaista perussporttista elämää.
Sitten kysytään: mitä jos tämä keksitty ihminen ei ikinä venyttele?
Ojala naurahtaa suoralle kysymykselle. ”Jos venyttelystä ei pidä, ei siihen ole välttämättä mitään syytä käyttää aikaansa.”
Ojala selittää venyttelyn olevan tutkitun tiedon näkökulmasta vaikea aihe. Yleistyksiä venyttelyn tai venyttelemättömyyden hyödyistä ja haitoista ei kannata tehdä. ”Viimeisimmässäkin staattisesta venyttelystä tehdyssä meta-analyysissa oli paljon ristiriitaisia tuloksia.”
Venyttele jos hyvältä tuntuu
Eli jos olisin esimerkkitapauksen ihminen, minun ei kannattaisi olla hirveän huolissani, että venyttelemättömyyteni kerryttää jonkinlaista vuosikymmenten päästä iskevää terveyspommia?
”Oikein ymmärretty!”
Ojala lähestyy venyttelyn hyötyjä ihmisen oman kokemuksen kautta. Jos kokee venyttelyn rentouttavaksi, rauhoittavaksi, vammoja ehkäiseväksi tai muulla tavalla positiiviseksi kokemukseksi, sitä kannattaa tietenkin tehdä. Ojala vertaa tätä plasebovaikutukseen eli hoitoon, joka ei sisällä tieteellisesti vaikuttavaa ainetta tai menetelmää. Lumelääkkeet ovat paras esimerkki plasebovaikutuksesta.
Itsekin ryhmäliikuntatunteja vetävä Ojala ei teetä tunneillaan staattisia alkuvenytyksiä. Tunnin lopussakin niihin käytetään alle kymmenen minuuttia. Tätä hän perustelee juuri näytön puutteella. Ojala suosittelee lämmittelyyn ja palautumiseen dynaamisempaa liikuntaa, esimerkiksi rauhallista kävelyä.
