Aamulehti
Mitä ajattelette vanhemmasta, joka kuljettaa kerran viikossa kuukausien ajan lastaan harjoituksiin, joissa hänelle ei puhuta? Tuo vanhempi olen minä. Siitä myöhemmin lisää.
Vein ensimmäiseen harrastukseen esikoiseni 24 vuotta sitten, kuopukseni nelisen vuotta myöhemmin. Ennen lasten kasvua täysi-ikäisiksi minulle kertyi kokemusta kymmenestä harrastuksesta. Taideharrastusten lisäksi tiedän jotain uinnin, suunnistuksen, jalkapallon, koripallon ja jääkiekon harrastamisesta Tampereella.
Viime vuosien keskustelu siitä, mitä kaikkea lasten harrastuksissa voi parhaimmillaan, mutta myös pahimmillaan tapahtua, nostaa tunteita edelleen pintaan ja kysymyksen, mitä olisin voinut tehdä ollakseni lasteni rinnalla kaikissa kohdin.
Ymmärryksen lisääntyminen lisää kaikkien rohkeutta puhua asioista ilman ilkeilyä mitään tietämättömistä mammoista tai oman pesän likaamisista. Jääkiekosta tuttu ja lapsillekin viljelty sanonta minkä kuulee pukukopissa, se jää myös sinne kuuluu menneisyyteen. Keskustelu hälventää vanhempien suita tukkinutta pelkoa siitä, että lapsi työnnetään syrjään, jos vanhempi aukaisee oikeutetusti suunsa epäkohdista.
Kasvu on kokonaisuus, johon vaikuttavat kaikki asiat ja kaikkialla vastuuta kenellekään ulkoistamatta. Lapsen mieli kasvaa siinä kuin kehokin. Mielen kasvuun vaikuttavat yhtenä tärkeänä osana harrastukset ja niiden ilmapiiri, sillä harrastuksissa vietetty aika ahmaisee illoista ja viikonlopuista melkoisen osan. Lapsi voi potkaista palloa upealla kierteellä, mutta mieleen saatu mutka voi olla vaikeasti oikaistava.
Tunteiden käsittely ja ihmissuhdetaidot ovat treenattavissa paremmiksi siinä kuin muutkin taidot, ja lapsilla niiden kehittymiseen kiinnitetään jo varhaiskasvatuksessa huomiota. Lasten harrastuksia vetävissä aikuisissa on paljon helmiä kuten vanhemmissakin. Silti meillä aikuisilla tunteiden käsittely ja ihmissuhdetaidot eivät välttämättä riitä.
On vaikea unohtaa, että saman harrastuksen vanhempi oli hankkinut prepaid-liittymän räksyttääkseen puskista joukkueen johdolle, tai valmentajaa, joka sanoo ääneen, että alle kouluikäisten joukkueessa yhdestäkään ei tule aikuisena menestyvää pelaajaa.
On myös vaikea unohtaa hetkiä, joina aikuisen katse, sanat tai niiden puute näkyvät lapsen kasvoilla, oman tai toisen. Olen katsonut vanhempana peiliin ja olen tehnyt sitä myös muiden vanhempien kanssa yhdessä. Oli harrastus kulttuuria, urheilua tai muuta olemme puuttuneet tai jättäneet puuttumatta tilanteisiin, joissa lasta tai nuorta on kohdeltu väärin.
Pettymysten sietokykyä on tärkeä oppia, mutta siihen on muita keinoja kuin käsky peittää tunteet ja olla tekemättä virheitä. Puhuin vastikään nuoren kanssa, jonka mielestä yksilön kehittäminen pitäisi panna joukkueen edelle aikuisurheiluun asti. Hän muisti liudan aikuisia, jotka hakivat voittoa karjuen kasvot kirjavina, vaikka lapsista olisi ollut kiva pelailla ja oppia sitä kautta ryhmätoimintaa.
Kun lapsen kriittisyys lisääntyy aikuisia kohtaan, pitäisi aikuisen havainnoida, mitä terävän katseen takana piilee. Eräs aikuinen arvioi lapsen vanhemmille, että kyse on esimurkun mulkoilusta, kun lapsi koki jäävänsä vaille taitoa kasvattavaa valmennusta.
Palaan usein yhteen harrastekauteen. Siihen, josta mainitsin jo alussa. Minua hävetti ja hävettää yhä, että en saanut kysyttyä suoraan, mistä on kysymys, kun lapselleni ei puhuttu harjoituksissa, joissa hiottiin kerran viikossa erityistaitoja. Tiesin entuudestaan, että aikuiset poimivat erityishuomion kohteeksi yhden lapsista, mutta silti en puuttunut puhumattomuuteen. Jäin tasapainoilemaan ohuelle narulle lapseni tylyn kohtelun kanssa.
Tasapainoillessani lapseni otti kädestäni kiinni. Hän kertoi, että hän halusi olla mukana vapaaehtoisessa treenissä joka kerta siksi, että sillä hän näyttäisi asenteensa, halunsa oppia. Näin hän opetti, että lapsen kuunteleminen harrastuksissa on a ja o, mikä sopii opiksi meille kaikille. Kuunnellaan lasta ja keskustellaan, mikä ei tarkoita vallan antamista hänelle, vaan parasta lopputulemaa kaikille.