Yli 60 vuotta sitten Asko Sepponen onnistui hurmaamaan kauppaan asiakkaaksi tulleen Tuulikin – Käsityöharrastus yhdistää pariskuntaa, joka on tehnyt itse jopa omat tuhkauurnansa - Hyvä elämä - Aamulehti

Asko Sepponen onnistui hurmaamaan kauppaan asiakkaaksi tulleen Tuulikin – Pariskunta on tehnyt itse jopa omat tuhkauurnansa

Eläkkeelle jäätyään nokialaispariskunnalla on ollut aikaa harrastaa. Kolmen vuosikymmenen aikana koti on täyttynyt itse tehdyistä tauluista, koruista, nukeista ja muista käsitöistä.

Tuulikki ja Asko Sepposen käsissä syntyy monenlaisia esineitä nukeista, puukkoihin, koruihin ja maalauksiin. Punahilkka, isoäiti ja susi. Tuulikki Sepponen sai vanhasta kettupelleriinistä idean ”kääntönukesta”.

20.10. 10:18

Varaston nurkasta kurkistaa vanha kettupelleriini. Turkiksille ei tässä talossa ole ollut enää aikoihin tilaa, mutta karvaisia kasvoja katsellessa Tuulikki Sepposen mieleen palaa vanha satu Punahilkasta.

Grimmin veljesten tarinassahan pieni Punahilkka-tyttö kohtaa metsässä suden, jolle kertoo olevansa matkalla isoäitinsä luo. Nälkäinen susi rientää nopeasti isoäidin luo, syö tämän suihinsa ja pukeutuu isoäidin vaatteisiin odottamaan seuraavaa ateriaa, pientä Punahilkkaa.

”Katsopa tätä”, Tuulikki sanoo ja kurottaa käsiinsä punaruudulliseen mekkoon puetun nuken. ”Humps, täältä paljastuu isoäiti”, hän jatkaa kääntäen nuken ylösalaisin ja käärien mekonhelmaa ylöspäin.

Totta vieköön, nurjalta puolelta paljastuva mekko onkin tumma ja kirsikkakuvioinen, ja kasvot silmälasien ja harmaiden hiussuortuvien kehystämät.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun isoäidin myssy vedetään kasvoille, takaraivosta ei paljastukaan lisää hiuksia, vaan suden kasvot. Tai no, ketun, mutta samapa tuo. Kolme hahmoa yhdessä nukessa, ja loppu on vain mielikuvituksesta kiinni.

Nuket, joita on Tuulikin käsissä syntynyt useampikin, on tarkoitettu käyttöön. Lapsenlapsenlapsilla, joita Sepposen pariskunnalla on viisi kappaletta, ei varmasti käy mummolassa aika pitkäksi.

”Käyttöönhän kaikki askartelemani koristeetkin tulevat. Kuten myös itse tekemämme tuhkauurnat, mutta vasta sitten aikanaan”, Tuulikki pamauttaa ja pyytää miestään nostamaan uurnat esille.

Kun Askolla on enää vuosi yhdeksänkymppisiin ja Tuulikilla vähän enemmän, sinunkaupat elämän ja kuoleman kanssa on tullut tehtyä jo aikapäiviä sitten. Eikä siinä ole pariskunnan mielestä mitään kainosteltavaa.

Pikkutarkka posliininmaalaus

Kuten niin monen muunkin, työ toi Tuulikki ja Asko Sepposen Nokialle yli viisi vuosikymmentä takaperin. Nuori pari oli ollut tuolloin jo pitkään naimisissa, sillä kaupassa töissä ollut Asko oli onnistunut hurmaamaan asiakkaakseen tulleen Tuulikin lähes siltä istumalta.

Asko Sepposen isä työskenteli aikanaan seppänä Humppilassa, ja Asko on jatkanut isänsä jalanjäljissä, harrastuksena tosin.

Ennen Nokialle muuttamista Asko oli tehnyt töitä Tampereen teollisuudessa tietokoneiden ja reikäkorttien parissa, ja paperitehtaalle kaivattiin sen alan osaajaa. Käsityökoulussa nuorena tyttönä loistanut Tuulikki taas sai töitä Nansosta.

”Mallipuolella työskenteleminen oli ihanaa, ja oli valtavan kova paikka, kun jouduin jäämään sairauseläkkeelle kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta onneksi oli tekemistä”, Tuulikki sanoo ja viittilöi kohti seinille ripustettuja tauluja ja posliinilautasia.

Tekstiilitaiteen ohella posliininmaalaus on aina ollut Tuulikin lempipuuhaa. Siinä on onnistuttava kerralla, Tuulikki sanoo, mutta enää silmät ja kädet eivät tahdo pystyä niin pikkutarkkaan työhön. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja sen huomaa myös jokaviikkoisessa käsityökerhossa, jota on hän pitänyt taloyhtiön rouville yli viisitoista vuotta.

”Sielläkin tehtiin aiemmin jos vaikka millaisia tarkkuutta vaativia käsitöitä. Nykyään se on enemmänkin tuolijumppaa ja maailman parantamista, mutta mitäs väliä sillä on, kun ihmiset tulevat sinne aina vain uudelleen”, Tuulikki nauraa.

Tuulikki Sepponen on maalannut kymmeniä ja taas kymmeniä posliiniastioita.

Hetket talteen puhelimella

Onneksi monessa kädentaidossa, kuten kangaskassien tai taulujen maalaamisessa, ”ikä ei tunnu missään”. Ja tauluja Sepposilla riittää, niitä on kuulemma sängynaluslaatikot ja kellarikomerokin väärällään. Mökillä saunan pesässä on poltettu pahimmat, sillä ei aina voi onnistua, Asko nauraa ja samalla käy ilmi, että Askollakin on taulujen määrässä sormensa pelissä.

”Kiinnostuin maalaamisesta jäätyäni eläkkeelle tehtaalta vuonna 1992. Muistan aina, kuinka kysyin eräältä kaveriltani, että mitäs minä nyt tekisin. Hän sanoi, että nythän sinä voit tehdä ihan mitä vain”.

Asko, kuten Tuulikkikin, maalaa mieluiten mallista. Niitä ”picassoja, joissa toinen silmä on tuolla ja toinen tuolla”, on tullut kokeiltua, mutta se ei tuntunut omalta. Sitä paitsi, nykypäivänähän mallin löytäminen on helppoa, pari vakuuttaa kuin yhdestä suusta. Senkun menee tabletilla nettiin tai ottaa puhelimella kuvan vaikka kävelyllä ollessaan.

”Kerran naapurissa kahvilla ollessamme kaivoin kännykän taskusta ja nappasin salakuvan maljakossa olevasta kukasta. Olihan se yllätys, kun sama asetelma olikin pian taulussa”, Asko hekottelee.

Asko ja Tuulikki Sepponen viihtyvät mieluummin kameran linssin takana kuin edessä. Keskellä pariskunnan suosikkitaulu, Askon maalaama suojelusenkeli. Taulun edessä Tuulikin askartelema tuikkukippo, jossa kukan terälehdet on valmistettu muovilusikoista.

Kiehtovat yksityiskohdat

Myös kirjasto on osoittanut harrastuksessa voimansa. Asko ei ole käynyt taide- tai käsityökursseja, kuten Tuulikki aikanaan työväenopistossa, mutta esimerkiksi Ilja Repinin taidekirja on tullut selattua läpi kerran jos toisenkin. Yksityiskohdat kiehtovat.

Tuulikki Sepposen tekemä Maija Poppanen -nukke on vaatinut sen verran työtä, että se on nostettu kirjahyllyn päälle koristeeksi.

”Olisin halunnut aikanaan Louvressa käydessämme tutkia Mona Lisaa oikein tarkasti, mutta emmehän me päässeet sen turistimäärän takia lähellekään. Muuten en kaipaa ulkomaille, mutta se on jäänyt harmittamaan”, Asko miettii.

Yksityiskohdat ovat myös niitä, joista pariskunta silloin tällöin huomauttelee toisilleen. Kun taideateljee on keittiön pöydän ääressä ja työtä tehdään lähes päät yhdessä, toisen kädenjälki on koko ajan omankin silmän ulottuvilla.

Mutta kumpikaan ei loukkaannu, jos toinen sanoo, että tuota kohtaa voisit korjata. Kun on ollut yli kuusikymmentä vuotta naimisissa, niin onhan siinä ajassa jo ehtinyt oppia, että huomautuksen voi ottaa kuin kehun konsanaan. Sinä, rakkaani, osaat kyllä paremminkin.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut