Sisu on paras toimintaelokuva, mitä Suomessa on tehty – Lue arvio tästä

Yksinkertainen juoni, nopea tempo, reipasta väkivaltaa. Huumoria voi olla, mutta ei niin paljon, että koko homma lyödään läskiksi. Tällaisella reseptillä ovat syntyneet historian parhaat toimintaelokuvat. Asfalttisoturi, ensimmäinen Predator, kaksi ensimmäistä Die Hardia.

Niin on syntynyt myös Sisu. Jalmari Helanderin aiemmat pitkät elokuvat Rare Exports (2010) ja Big Game (2014) saivat jo kansainvälistä huomiota, mutta Sisu saattaa olla hänen läpimurtonsa isoille areenoille. Ainakin sille on tulossa harvinaisen laaja levitys Yhdysvalloissa, ja vastaanotto festivaaleilla on ollut innostunutta.

Ansaittua, ja Sisu on hyvä – eittämättä paras toimintaelokuva, mitä Suomessa on tähän asti tehty. Lajityypin klassikoksi se ei silti nouse. Vähän harmittaakin, sillä kaikki mahdollisuudet siihen olisi. Kaikki elementit ovat kasassa, vain kokonaisuus hieman pykii.

Mies kullan perässä

Syksyllä 1944 jatkosota on päättymässä, Suomi ja Neuvostoliitto sopineet aselevosta. Sen ehtona Pohjois-Suomessa olevat saksalaisjoukot on ajettava pois. Natsit vetäytyvät suomalaisia vastaan taistellen, kyliä polttaen ja teitä miinoittaen.

Tämän keskellä yksinäinen, arpinen mies (Jorma Tommila) vaeltelee pitkin Lapin erämaita ja etsii kultaa. Pitkän puurtamisen jälkeen lapio osuu suureen kultasuoneen. Pussi täyttyy jalometallikimpaleista, mutta onnea ei kestä kauaa. Miehen tielle osuu natsijoukkue, jota johtava obersturmführer (Aksel Hennie) haluaa kullan itselleen.

Aatami Korpi on suomalaisen sisun henkilöitymä, mies joka ei suostu kuolemaan. Kuva: Antti Rastivo / Freezing Point

Mutta suomalaisäijä ei siihen suostu. Käsi puristuu nyrkkiin ja veitsi lävistää natsisotilaan kallon. Alkaa takaa-ajo läpi poltetun maan, yksi mies vastaan monikymmenpäinen saksalaisjoukkue tankkeineen ja konekivääreineen.

Miehen maine on ehtinyt kiiriä Saksan armeijan ylijohdollekin. Hän on Aatami Korpi, joka perheensä menetettyään tappoi talvisodassa yksin 300 venäläissotilasta. Natsien vangitsema suomalaisnainen (Mimosa Willamo) kertoo lisää: Korpi on legenda, mies, joka ei suostu kuolemaan.

Toimintaelokuva ei kaipaa realismia

Huvitti, kun Sisun trailerin Youtube-kommenteissa nojatuoli-sotaekspertit valittivat, kuinka elokuvassa nähtävä panssarivaunu ei ole oikeasti toisen maailmansodan aikainen vaan jokin uudempi malli. Jos jotakuta tällainen häiritsee, haluaisin nähdä hänen reaktionsa koko elokuvaan. Mikään historiakuvaus Sisu ei todellakaan ole. Esimerkiksi vuoden 1944 Lappi muistuttaa siinä lähinnä Mad Max -elokuvien rauniotulevaisuutta.

Itseäni moinen ei haittaa, päinvastoin. Toimintaelokuviin en kaipaakaan realismia. Toiminnan pitää olla siistiä, toisin kuin tosielämässä. Näyttäviä stuntteja ja räjähdyksiä, ammuskeluja ja tappeluita, joissa sankari pärjää ylivoimaakin vastaan.

Näin on Sisussa, mutta Helander vetää epärealismin vielä Rambo-elokuviakin korkeammalle tasolle. Aatami Korpi torjuu natsien kiväärien luodit vaskoolilla ja raskaan konekiväärin tulituksen sotilaan raadolla. Eräässä kohtauksessa Korpi hirtetään, mutta hän ei silti kuole. Eikä se edes ole kovin paikka, josta Korpi selviää hengissä. Hän ei ole ihminen vaan suomalaisen sisun henkilöitymä.

Vaikka elokuva sijoittuu nimellisesti tosimaailmaan, sen voi laskea melkeinpä fantasiaksi, jossa mitä tahansa voi tapahtua.

Jack Doolan (vas.) ja Aksel Hennie esittävät Sisun pääpahiksia, häijyjä natseja. Kuva: Antti Rastivo / Freezing Point

Rytmitys tökkii

Ei siinäkään mitään. Mutta mikä Sisussa itselleni tökkii, on rytmitys. Sisun kaltaisessa elokuvassa pitäisi olla päällä jatkuva, armoton draivi. Sen pitäisi jyrätä herkeämättä eteenpäin, kuten vaikka Mad Max: Fury Road (2015), yksi Sisun ilmeinen esikuva. Suvantokohdissakin sykkeen pitäisi tuntua: milloin kaikki taas räjähtää käyntiin?

Sisu sen sijaan etenee nytkähdellen. Aina kun Aatami Korpi karkaa natseilta, jännite laskee. Moottori kiihdyttää parhaimmillaan hurjaan vauhtiin, mutta alkaa liian pian hidastaa ja piiputtaa.

Elokuva on kirjaimellisestikin jaettu lukuihin, mikä tuntuu turhalta. Silti en tiedä, onko katkonainen tyyli täysin tietoinen valinta.

Sisun budjetti on normaalia suomalaiselokuvaa isompi, kuusi miljoonaa euroa, ja siitä jokainen euro kyllä näkyy kankaalla. Mutta jo Helanderin aiemmissakin elokuvissa on tuntunut siltä, että hän yrittää tehdä hieman isompaa elokuvaa kuin mihin resurssit riittävät, eikä samalta fiilikseltä Sisussakaan voi välttyä. Voisiko joku antaa Helanderille seuraavan elokuvan tekoon vähintään 20 miljoonaa ja vapaat kädet?

Kehuttavaa riittää

Sillä silloin, kun Sisu on parhaimmillaan, Helander on ohjaajana todella elementissään. Muutakin kehuttavaa elokuvassa riittää. Jos joku herra Sisun rooliin sopii, niin Jorma Tommila. Hän on kuin klassinen western-elokuvan sankari. Mainio ratkaisu on sekin, ettei Aatami Korpi puhu elokuvassa lainkaan, paitsi kerran. Mimosa Willamo saa pienestä roolista myös kiitettävästi irti, eikä Aksel Hennien pääpahiskaan ole aivan yksiulotteinen hahmo.

Kjell Lagerroosin kuvaus on suorastaan upeaa. Kaikki on taltioitu täydellisesti, laajoista Lappi-maisemakuvista dynaamisiin action-otoksiin. Ja kai ihmiset tietävät, että meillä on Suomessa splatter-tehosteiden mestari, nimittäin maskeeraussuunnittelija Salla Yli-Luopa? Sisu äityy välillä riemastuttavan veriseksi, ja siinä Yli-Luopa on päässyt jälleen näyttämään taitonsa.

Mimosa Willamo (keskellä) ja muut natsien naisvangit pääsevät tarttumaan aseisiin. Kuva: Antti Rastivo / Freezing Point