Kolmannesta Mielensäpahoittaja-elokuvasta tulee aidosti hyvä mieli – Lämmintä komediadraamaa perhesuhteista osataan harvoin tehdä näin hyvin

Vain pari kohtausta särähtää Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä -elokuvan harmonisessa kokonaisuudessa.

Mielensäpahoittaja (Heikki Kinnunen) lähtee nyt ulkomaille autonhakumatkalle.

8.9. 19:18

Draama, komedia

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä. Ohjaus Mika Kaurismäki. 109 min. K7. ★★★★

Mielensäpahoittaja-elokuvien nimihahmoa voisi etukäteen helposti luulla simppeliksi, Kummeli-tyyliseksi sketsihahmoksi. Iso karvalakki päässä änkyröivä vanha ukko, joka hokee jatkuvasti muistoja muka-paremmista Kekkosen ajoista, joka ei tajua kännyköitä tai maksukortteja.

Kirjailija Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja on kuitenkin myös inhimillinen hahmo, jonka lähes jokainen voinee tunnistaa lähipiiristään. Iästä riippuen joko isoisänä, isänä tai puolisona. Mielensäpahoittaja esiintyi ensin radiokuunnelmissa, vuodesta 2010 lähtien Kyrön huippusuosituiksi nousseissa kirjoissa, sitten teatterissa ja elokuvissa. Eskorttia etsimässä on filmatisoinneista kolmas.

Lue lisää: Tuomas Kyröstä tuli kirjailija yhdestä epämairittelevasta syystä – Nyt Mielensäpahoittaja on niin tunnettu, että moni luulee tuntevansa sen keksijän: näin hahmo oikeasti syntyi

Elokuvasovituksissa draamaa on korostettu alusta saakka komedian kustannuksella. Dome Karukosken vuoden 2014 Mielensäpahoittajassa tyyli oli vielä haussa. Se oli tunnelmaltaan jopa hämmentävän ahdistunut ja synkkä, eikä kunnollista tarinaa tai elokuvallista rytmiä löytynyt. Elokuvasta tuli silti Suomessa ensi-iltavuotensa katsotuin.

Tiina Lymin ohjaama Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018) taas oli riemastuttava parannus. Draama ja komedia olivat täydessä balanssissa ja tarinassa iloa, eloa sekä vetoa. Heikki Kinnunen peri nimihahmon roolin alkuperäiseltä esittäjältä Antti Litjalta. Kinnusen esittämänä Mielensäpahoittaja oli yhä jäärä, mutta aiempaa sympaattisempi.

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä -elokuvan tekijöillä voittajakaava on yhä hallussa, niin tämänkertaisella ohjaaja Mika Kaurismäellä kuin muillakin. Se on edellisosaa hieman epätasaisempi, mutta silti erinomainen: hyvällä tavalla tunteisiin vetoava, miellyttävä ja viihdyttävä.

Viime elokuvassa Mielensäpahoittaja sai kadonnutta elämänhaluaan takaisin, mutta nyt tulee uusi kolaus: 40 vuotta palvellut Ford Escort, ainoa auto, jolla hän suostuu ajamaan, romuttuu käyttökelvottomaksi. Atk:n käytön hallitseva naapuri Kolehmainen (Silu Seppälä pitkästä aikaa valkokankaalla) näyttää, että lähin myynnissä oleva vuoden 1972 Escort löytyy Saksasta. Mielensäpahoittaja lähtee siis Hampuriin autonhakumatkalle.

Saksassa asuu sattumoisin myös Mielensäpahoittajan samanikäinen veli, mutta häntä ukolla ei ole aikomustakaan tavata; välit ovat menneet poikki ajat päivät sitten. Hampurissa Mielensäpahoittaja joutuu toki nopeasti pulaan sekä turvautumaan vastentahtoisesti veljensä apuun.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajassa tajuttiin, ettei elokuvaan riitä nimihahmon yksinäinen horina ja hortoilu, vaan tämä tarvitsee osuvan vastaparin. Tuossa filmissä sellainen oli lapsenlapsi, teini-ikäinen Sofia, jota Satu Tuuli Karhu esitti loistavasti.

Nyt se on veli Tarmo (Kari Väänänen), joka on luonteeltaan kaikkea sitä mitä Mielensäpahoittaja ei: puhelias, avoin, leppoisa. Tarmo ei ole asettunut edes aloilleen vaan elää vielä vanhusiässäkin ”nomadina” asuntoautossa leirintäalueella. Voi ymmärrys silti löytyä myös tervaskannon ja vanhan hipin välillä. Ja vanhat haavat parantua.

”Lämminhenkinen komedia” on yleensä kuvaus, jota käytetään kiltisti kädenlämpöisen tyhjänpäiväisistä lässyfilmeistä. Toisaalta se on myös aito lajityyppi, jota on vain vaikea tehdä hyvin. Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä -elokuvassa se on tehty hyvin.

Mikään sen juonessa ei ole sellaista, mitä ei olisi käsitelty tuhansia kertoja elokuvissa, tv-sarjoissa tai kirjoissa. Lähisukulaisten rikki menneitä suhteita, joita yritetään korjailla, joissa opitaan – vaikka hitaasti – jotain toisista ja itsestä.

Mutta Daniela Hakulisen ja Kyrön käsikirjoituksessa viehättää muun muassa se, kuinka hyvin ihmissuhteiden tila syineen ja seurauksineen on rakennettu. Miksi veljesten välit ovat katkenneet näin täydellisesti vuosikymmeniksi, vaikka he uudelleen tavattuaan tulevat jotenkuten toimeen? Kaikelle löytyy uskottava ja inhimillinen selitys. Kuten myös sille, että asioiden on mahdollista korjaantua.

Pieni kantava teemakin on mukana: puhumattomuus, ja kuinka se johtaa ongelmiin iästä ja sukupolvesta riippumatta. Tavallista, mutta toimivaa.

Tarmo-veljellä (Kari Väänänen, vas.) on tytär (Rosalie Thomass), johon hän ei ole onnistunut solmimaan suhdetta, omasta syystään.

Näyttelijät ovat tietysti elintärkeä osa tätä elokuvaa. Niin pitkä ura kuin Heikki Kinnusella on, Mielensäpahoittaja saattaa olla hänen paras roolinsa koskaan – elokuvissa ainakin. Hän on sanalla sanoen täydellinen. Myös Kari Väänänen loistaa Tarmo-veljenä. Näiden kahden konkarin yhteisissä kohtauksissa on jotain maagista. Taika ei rikkoudu silloinkaan, kun dialogi maistuu käsikirjoitetulta tekstiltä.

Rinnakkaistarinassa seurataan, kuinka Mielensäpahoittajan keski-ikäiset pojat Hessu (Iikka Forss) ja Pekka (Ville Tiihonen) päätyvät myös viettämään aikaa kahdestaan ja lähenemään. Pekka oli aiemmin ylimielinen nousukas, mutta joutuu nyt sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Molemmat näyttelijät ovat Kinnusen ja Väänäsen tapaan aitoja ja koskettavia.

Kuten myös tarinan naiset, vaikka he eivät tässä elokuvassa olekaan paljon esillä. Veljesten puolisoja Liisaa ja Katria esittävät Mari Perankoski ja Tiina Lymi osaavat tehdä pienistäkin osista merkityksellisiä. Aivan erityisesti niin tekee Tarmon tytärtä näyttelevä saksalainen Rosalie Thomass.

Selkeitä heikkouksia elokuvassa on oikeastaan vain kaksi. Ne ovat pieniä, mutta särähtävät pahasti silmään muuten harmonisessa kokonaisuudessa.

Kun kieltä osaamaton Mielensäpahoittaja palloilee yksin Hampurissa, se antaisi mahdollisuuden moniin halpoihin kala kuivalla maalla -vitseihin ja kliseisiin väärinymmärryksiin, mutta ilahduttavasti tekijät eivät lähde sille tielle – paitsi kerran. Taksikuski ymmärtää sanan ”escort” väärin ja vie Mielensäpahoittajan bordelliin. Siellä ukkeli joutuu pakenemaan isokokoista prostituoitua ja tämän ronskeja otteita.

Tällainen homeinen komediakohtaus nauratti yleisöä viimeksi jossain 1890-luvun vaudeville-revyyssä. Jos Mielensäpahoittaja-hahmo katsoisi omaa elokuvaansa, hänkin pitäisi vitsiä vanhentuneena.

Toinen, häiritsevämpi yksityiskohta on Samu Haber.

Lähdetään siitä, että julkkisten cameoroolit eivät toimi käytännössä missään elokuvassa, koskaan. Ne paitsi haisevat halvalta katsojan kosiskelulta kilometrien päähän, myös tempaisevat täysin irti elokuvan maailmasta. Luokkakokous-tyylisessä kökkökomediassa se ei niin häiritsisi, mutta miksi tällaista tungetaan vakavasti otettavaan laatuelokuvaan? Haber esittää elokuvassa (melkein) itseään, kömpelösti tietysti.

Motkotan, mutten silti raaski rokottaa elokuvan arvosanaa parin alle viisiminuuttisen pätkän vuoksi. Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä ansaitsee kehunsa ja neljä tähteään. Ilman mitään kyynisyyttä voin sanoa, että harvan elokuvan lopusta jää näin hyvä mieli.

Käsikirjoitus Daniela Hakulinen ja Tuomas Kyrö, tuottajat Markus Selin, Jukka Helle, Hanna Virolainen ja Raoul Reinert. Pääosissa Heikki Kinnunen, Kari Väänänen, Iikka Forss, Ville Tiihonen, Mari Perankoski, Tiina Lymi, Silu Seppälä, Rosalie Thomass.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut