Tilda Swintonin tähdittämä Memoria on verkkainen, hypnoottinen mysteeri: Jos sen antaa viedä mukanaan, kokemus on viiden tähden mestariteos – lue elokuvan arvio tästä

Elokuva-arvio: Memoria on thaimaalaisen arthouse-suosikin Apichatpong ”Joe” Weerasethakulin ensimmäinen elokuva, jonka hän on tehnyt kotimaansa ulkopuolella.

Outo ääni ei jätä Jessicaa (Tilda Swinton) rauhaan.

19.5. 19:00

Yhtäkkinen kova, jysähtävä ääni herättää Jessican (Tilda Swinton) keskellä yötä. Ehkä se oli unta – paitsi että ulkona parkkeerattujen autojen varashälyttimet alkavat soida yhtä aikaa.

Floristi Jessica on muuttanut hiljattain Skotlannista Kolumbiaan, Medellinínin kaupunkiin, missä myös hänen siskonsa Karen (Agnes Brekke) asuu. Ääni alkaa toistua Jessican päässä, muut eivät vaikuta kuulevan sitä.

Hän tapaa nuoren ääniammattilaisen Hernánin (Juan Pablo Urrego). Kaksikko yrittää saada Jessican ääntä, ”mi sonidoa”, toisinnettua Hernánin studion miksauspöydästä.

Kuin suuri betonipallo, joka tippuu meriveden ympäröimän metallin päälle, Jessica kuvailee. Lähellä, melkein, mutta ei aivan. Se on pyöreämpi, redondo. Maanläheisempi.

Ääni ei jätä Jessicaa rauhaan. Lääkäri ei osaa auttaa. Löytyisikö vastaus arkeologiasta? Tai mieheltä, joka ei näe unia mutta muistaa elämästään kaiken?

Thaimaalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Apichatpong Weerasethakulin elokuvat ovat draamadebyytti Blissfully Yoursista (2002) lähtien keränneet festivaaleilla ylistystä ja palkintoja. Weerasethakulin – lempinimeltään Joen – tunnetuin työ lienee thaimaalaisesta kansanperinteestä ammentava, muun muassa reinkarnaatiota käsittelevä Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (2010), joka voitti Cannesin pääpalkinnon Kultaisen palmun.

Massayleisö ei silti Weerasethakulin teoksia tule ikinä tuntemaan. Ne ovat äärimmäisen hidastempoisia ja hillittyjä, kuin jonkinlaista zen-meditaatiota elokuvamuodossa. Tarinoissa sekoittuvat todellisuus, unimaailma ja yhteys luontoon.

Memoria on Joen ensimmäinen elokuva, jonka hän on tehnyt kotimaansa ulkopuolella. Se on kuvattu kokonaan Kolumbiassa ja siinä puhutaan englantia ja espanjaa. Alkupuolella tuntuu, että juonikin olisi ohjaajalleen hieman uudenlainen: se voisi muissa käsissä kääntyä perinteiseksi jännäriksi, scifi-mysteeriksi tai vaikka kauhuelokuvaksi.

Jessica ja Hernán (Juan Pablo Urrego) yrittävät toistaa Jessican ääntä studiossa.

Mutta ei käänny. Memoriaa on vaikea asettaa mihinkään lajityyppiin. Etelä-Amerikka tapahtumapaikkana tuo tietysti mieleen maagisen realismin – kaiken muistava mies on myös kuin Jorge Luis Borgesin novellin Funes – mutta ei sekään tunnu oikealta termiltä. Memoria on vain Apichatpong Weerasethakulia omimmillaan. Verkkainen, rauhallinen, meditatiivinen, monitasoinen. Ja mestariteos.

Jotkut hienotkin taide-elokuvat ovat sellaisia, että niitä enemmänkin arvostaa ja kunnioittaa kuin rakastaa. Memoriaa rakastan. Toinen katselukerta varmisti sen mestarillisuuden. Tarinan salaisuudet eivät välttämättä auenneet enempää kuin ensimmäiselläkään kertaa. Sen sijaan aukeni, kuinka merkityksellinen elokuvan jokainen pienikin kohtaus on.

Kun Jessican ystävä toteaa tälle kahvipöydässä pohtineensa, voisiko sienistä tehdä runon, ja alkaa puhua itiöiden kauneudesta, molekyylien tanssista. Kun Jessica etsii Hernánia musiikkilaitoksesta ja eksyy kuuntelemaan jazz-kvartertin esitystä. Kun Hernán mainitsee ohimennen elektro-punkbändinsä nimen.

Luontoa ei kukaan muu kuvaa yhtä huumaavasti kuin Weerasethakul, ei edes Terrence Malick. Aurinko saa kirkkaan vihreän hehkumaan, sirkat sirittävät, puro liplattaa. Kamera on paikallaan, katsoja on hypnoosissa. Kohtaukset, joissa ei tapahdu juuri mitään, jäävät mieleen iäksi.

Helppo ratkaisu olisi luoda vastakkainasettelua puhtaan luonnon ja harmaan kaupunkimaiseman välille, mutta Weerasethakul ei sellaiseenkaan sorru. Mikään ympäristö tai tila ei ole luotaantyöntävä, eivät vilkkaat kadut eivätkä laitosten käytävät. Ne ovat kuin rauhallisia, samastuttavia arkimuistoja.

Joe on kerännyt ympärilleen joukon teknisiä ammattilaisia, jotka ymmärtävät hänen visionsa. Luottokuvaaja Sayombhu Mukdeeprom osaa vangita tilat ääritaitavasti yksittäisiin kompositioihin. Leikkaaja Lee Chatametikool saa Weerasethakulin pitkät otot soljumaan vaivattomasti eteenpäin.

Äänisuunnittelija Akritchalerm Kalayanamitrin ja tiiminsä luoma äänimaailma on oma lukunsa. Sitä voisi käyttää elokuvakouluissa oppimateriaalina. Luontoäänistä lukusalin melkein-hiljaisuuteen ja Jessican ”mi sonidoon”: täydellistä.

Täydellinen on myös Tilda Swinton Jessicana. Pienet ilmeet ja eleet tuovat esiin maahanmuuttajan ulkopuolisuuden tunteen, äänen aiheuttaman ahdistuksen, kaiken. Hyviä ovat myös pienten sivuroolien esittäjät, hekin ymmärtävät Memorian.

Hypnoottinen luontokuvaus on Weerasethakulin tavaramerkki.

Memoria käsittelee monia asioita, myös ohjaajalleen henkilökohtaisia. Weerasethakul on kertonut kärsineensä ”räjähtävän pään syndroomasta”, jossa stressi aiheuttaa kovia päänsisäisiä ääniä. Siitä hän sai ensi-ideansa Memoriaan. Ohjaajan omasta terapiasta lähtenyt tarina laajenee loputtoman kiehtovaksi vyyhdiksi, salaisuuksien täyttämäksi suureksi kokonaisuudeksi.

Älä kysy, mistä kaikesta se kertoo. Ehkä siitä, kuinka kaikki on lopulta yhtä. Ihminen ja luonto. Muistot ja todellisuus. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Elämä ja kuolema.

”Miltä tuntui olla kuollut?”

”Hyvältä. Minä vain lakkasin olemasta.”

Näe Memoria valkokankaalla, kun siihen nyt on mahdollisuus. Anna sen mysteerin viedä mukanaan. Koe se.

Elokuvat

Memoria

★★★★★

Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul.

Kesto: 136 min.

Ikäraja: K7.

Pääosissa: Tilda Swinton, Elkin Diaz, Jeanne Balibar, Juan Pablo Urrego, Agnes Brekke.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut