Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Rakkautta koronan aikaan – 85-vuotiaan Inkerin ja 86-vuotiaan Oskarin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi

Onni yksillä, kesä kaikilla. Kun seison Kuloveden rannassa mustikanvarpujen keskellä, ja näen 85-vuotiaan Inkerin ja 86-vuotiaan Oskarin suutelevan papin aamenen jälkeen, koen syvää iloa. Muutamia vuosia sitten pitkään leskenä elellyt ystäväni alkoi pohtia, mahtaisiko nuoruudenihastus olla vielä elossa. Inkeri löysi osoitteen ja numeron Helsingistä, ja säväyttävän tuttu miesääni vastasi puhelimeen. Sinkkujen kohtaaminen oli tunteikas. Rautatieasemalla mentiin ristiin, mutta lopulta päädyttiin samaan kahvipaikkaan. Ja kun 1950-luvun ihastus rutisti syliinsä, se oli menoa. Tänä keväänä korona eristi rakastavaiset eri kaupunkeihin, mutta he eivät siitä lannistuneet, vaan päättivät mennä naimisiin. Inkerin ja Oskarin hääjuhlassa näkyy elämän onni. Mökin pihassa kipittää lastenlastenlapsia. On herkistyneitä vanhempia, kyyneleitä silmäripsissä ja kuikkapari järvenselällä. Morsiamen kutreilla kukkii ruususeppele ja tuleva aviomies on vetäissyt kesäpuvun ryhdikkään olemuksensa ylle. Pariskunta pitää toisiaan hellästi kädestä ja Inkeri ojentaa elegantit nilkkansa koko juhlaväen ihailtaviksi. Rakkautta on ilmassa, vaikka vieraiden välillä on turvavälit ja pappikin seisoo etäällä vihittävistä. Kesken toimituksen Inkeri varmistaa vanhimmalta pojaltaan, onko tämä muistanut sormukset. Poika kuiskaa äidilleen olevansa jo yli kuusikymppinen ja siten osaavansa hoitaa asiat maaliin. Kaikkia naurattaa, kun vitsikäs morsian kuittaa takaisin, että iän myötä muisti voi alkaa pätkiä. Mitä rakkaus on? Onko se sitä, että käy puolisonsa haudalla kahdesti päivässä kastelemassa neilikat? Onko se sitä, että kestää toisen pinttyneitä tapoja, naljailuja, kuorsaamista, hiljaisuutta tai poissaoloa? Vai sitä, että jaksaa aina vain yrittää, koska ilmankaan ei voi olla? Ehkä yhdeksääkymmentä käyvät Oskari ja Inkeri tietävät rakkauden salaisuuden. Kesäillan kajossa Inkeri kuvailee, kuinka ylioppilaskeväänä Tottijärvellä Oskari ojensi hänelle nahkatakkinsa lämmikkeeksi, jotta mato-onginta voisi jatkua iltaan asti. Aistin mielessäni nahkapusakan tuoksun ja kuvittelen Inkerin vallattomine kiharoineen laiturinnokkaan pitkän Oskarin kylkeen. Oliko heillä aavistustakaan silloin, että he eläisivät kokonaisen elämän ensin ja sitten vielä saisivat toisensa? Tuore aviomies hymyilee leveästi yhteiselle muistolle ja tarttuu merenkulkijan kourallaan Inkerin käteen. Kultasormus välähtää laskevan auringon viime säteissä. Ehkä rakkaus onkin sitä, että uskaltaa vaan rakastaa. Kirjoittaja on tamperelainen tietokirjailija ja pariterapeutti. Oskari ojensi Inkerille nahkatakkinsa lämmikkeeksi, jotta mato-onginta voisi jatkua iltaan asti.