Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Oscar-ehdokkuuksia kahminut Taistelulähetit – 1917 tarjoaa hengästyttävän ja vaarojentäyteisen seikkailun, mutta on kauhukuviltaan turhan nätti

Alkuvuosi tuo totutusti suomalaisten nähtäville angloamerikkalaisten palkintoraatien suosikkielokuvia, jotka kotimaissaan ehättivät ilmestyä täpärästi jo edellisvuoden puolella. Brittiläis-amerikkalainen Taistelulähetit – 1917 on juuri tällainen tapaus. Brittiohjaaja Sam Mendesin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva palkittiin vastikään Kultaisella maapallolla vuoden 2019 parhaana draamana. Tulevassa Oscar-gaalassa elokuva kisaa yhteensä kymmenessä kategoriassa. Kankaille heijastuu periaatteessa hyvin perinteinen palkintorohmu: sankarillisten miesten eeppisen mittakaavan sotaelokuva, missä urheat yksilöt kamppailevat ylivoimaiselta tuntuvia esteitä vastaan. Sellaiset ovat valtamerten takaisissa gaaloissa aina kovaa valuuttaa. Eron lajityypin massaan tekee elokuvan kiintoisa rakenne, missä suurta ja tuhoisaa sotaa tarkastellaan hyvinkin tiiviistä ja intiimistä perspektiivistä. Katsojan jalkoihin puetaan sen myötä rivisotilaan kuraiset saappaat ja passitetaan ne matkaan läpi vihollislinjojen keskelle keuhkoja repivän raskasta ja lepotaukoja tuntematonta painajaista. Konfliktia estämässä Tarinassa saappaat kuuluvat George MacKayn esittämälle korpraali Schofieldille, joka yhdessä asetoverinsa Blaken ( Dean-Charles Chapman ) kanssa saa kantaakseen miltei mahdottoman tuntuisen tehtävän. Joukko brittisotilaita, joukossaan Blaken vanhempi veli, on valmistautumassa hyökkäykseen perääntynyttä vihollista vastaan. Saksalaisten perääntyminen on tosiasiassa kuitenkin ansa, johon pataljoonan 1 600 sotilasta on tietämättään astumassa. Koska kenttäpuhelinyhteydet ovat poikki, täytyisi nuoren kaksikon omakätisesti ehtiä viemään joukoille hyökkäyksen peruutuskäsky. Toisin kuin lajityypin elokuvissa yleensä, keskiössä ei siis ole joukkojen konflikti, vaan yksilön ponnistelu sellaisen estämiseksi. Tarinan mainitaan nojaavan ohjaajan isoisän sotamuistoihin. Niiden pohjalta Mendes nikkaroi kankaille läkähdyttävän kaksituntisen, joka ikään kuin reaaliajassa ja yhdellä otolla kuvattuna tempaisee katsojan mukaan vaarojentäyteiseen seikkailuun. Sankarin matkan kaava Taistossa kelloa vastaan käytössä on klassinen sankarin matkan kaava. Sitä samaa käytti eeppisen kerronnan mestari ja ensimmäisen maailmansodan veteraani J.R.R. Tolkien , jonka tarumaisemia kuvat tuhon tantereilta monin paikoin muistuttavat. Läpi maanalaisten onkaloiden, halki Helvetin hehkussa kylpevän Mordorin käy myös näiden toivon soihtua kiidättävien sankareiden tie. Kyseessä on ennen kaikkea tekninen taidonnäyte. Tyylin takaa Mendesin luottokuvaaja Roger Deakins , jonka komeajälkistä kameratyötä on saatu ihastella vuosien mittaan myös monissa Coenin veljesten teoksissa. Niin tyylikkään kauniita Mendesin ja Deakinsin sommitelmat kauhun kentiltä ovat, että osin tyyli jo kääntyy itseään vastaan. Rapa roiskuu, rotat tipahtelevat niskaan ja ruumisröykkiöt kukittavat juoksuhautojen välistä ei kenenkään maata – ja silti maisema näyttää hieman turhan siistiltä. Romanttisiin kuviin enemmän rosoa ja iholle liimautuvaa kehon kauhua Erik Poppen U-July 22:n tapaan, ja elokuvan katsojaa osallistava efekti olisi voinut olla vielä tehokkaampi.