Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Upseeri ja vakooja on kuva Roman Polanskin ammattitaidosta niin hyvässä kuin pahassa

Kaunistekoisempaa ja tarkkapiirteisempää epookkielokuvaa ei voisi toivoa kuin mitä Roman Polanskin uusi elokuva Upseeri ja vakooja on. Elokuva on kertomus 1800- ja 1900-luvun taitteen häpeällisimmästä oikeustapauksesta, jossa ranskalaiskapteeni Albert Dreyfusia syytettiin vakoilusta Saksan hyväksi. Tapaus toi esiin Ranskan armeijan ja yhteiskunnan rakenteellisen rasismin, tässä tapauksessa antisemitismin. Polanski ja hänelle Haamukirjoittaja -elokuvan (2010) kirjoittanut kirjailija Robert Harris ovat tehneet Upseerista ja vakoojasta taidokkaasti ja tarkasti kerrotun tarinan. Se pysyy kiinnostavana ensimmäisen tuntinsa ajan, mutta loppupuolellaan elokuva käy jaarittelevaksi. Se on harmi hyvän alun jälkeen. Upseeri ja vakooja onnistuu tärkeimmässä. Se tuo esiin nykypäivässäkin resonoivan tapauksen niin niille, jotka olivat sen unohtaneet, kuin myös niille, jotka nyt kuulevat ensi kertaa koko asiasta. Aikansa skandaali Uudessa elokuvassa näytetään takaumina Dreyfusin ensimmäinen oikeudenkäynti vuonna 1895. Kapteeni Albert Dreyfus ( Louis Garrel ) tuomittiin vakoilusta ja määrättiin menettämään upseerinarvonsa, häväistäväksi julkisesti ja vankeuteen Pirunsaarelle. Aivan koko Ranska ei ollut yhtä varma Dreyfusin syyllisyydestä kuin mitä upseeristo ja poliitikot olivat. Tapaus oli aikansa suuri skandaali, joka oli lähellä syöstä Ranskan sisällissotaan. Elokuva on niin hyvin tehty, että se saa poikkeuksellisen inhottavan historiallisen tapauksen tuntumaan hyvin elävältä ja mahdolliselta nykypäivänäkin. Elokuva huipentuu kirjailija ja toimittaja Émile Zolan kuuluisaan ”Minä syytän” -lauseella otsikoituun avoimeen kirjeeseen Ranskan presidentille. Zola paljastaa kirjeessään koko Dreyfus-jutun luonteen. Polanskilla on koukuttavaa tajua leikata Zolan jutun syyttäviä otteita jutussa nimettyjen vallankäyttäjien reaktiokuviin, joissa omahyväisyyteensä tukehtuvalta korkealta herralta kirpoaa aamukahvikuppi kädestä: helppoa, halpaa ja tehokasta. Näin sai taantumus köniinsä. Pönäkät pässinpäät Polanskilla on iän tuomaa näkemystä ymmärtää Zolan verbaaliset tykinlaukaukset mediakuohuna. Polanski on viisaasti jättänyt itse Dreyfusin elokuvassaan taka-alalle ja keskittyy Jean Dujardinin esittämään eversti Picquartiin, Ranskan tiedustelupalvelun tuoreeseen päällikköön, jolla on asemansa takia mahdollisuudet penkoa koko Dreyfus-juttu uudestaan päälliköidensä nyrpeydestä huolimatta. Polanski kehittää draamaa Picquartin marssimisesta huoneesta toiseen epoletit läpsyen. Monet sikarit poltetaan savuna ilmaan ja pönäkät herrat puhkuvat, kunnes asioihin saadaan selvyyttä. Elokuvan seuraaminen on kuin katsoisi 1800-luvun lopulla tapahtuvan erinomaisesti tehdyn poliisisarjan jaksoa salaliiton selvit- telystä. Picquart itse ei ollut juutalaisten ylin ystävä, mutta hän ei voinut sietää syyttömän heittämistä vankeuteen. Polanski ohjaa vaikuttavaa jämerää elokuvaa. Belle époquen ajan ranskalaisesta kenraalikunnasta luodaan murhaava kuva rasistisina pässin- päinä. Polanski tärvelee Koko juttu on kuin ennusmerkki, koska se tapahtuu modernin maailman ja mentaliteetin syntyaikaan, 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Elokuvan Dreyfus itse näyttäytyy niuhottajana, joka ei ollut niin sanottu hyvä tyyppi vaan havaitsemistaan epäkohdista herkästi ilmoittava ikävä ihminen. Epäonnekseen hän oli juutalainen ja paikalla silloin, kun etsittiin helppoa syyllistä. Polanski on tehnyt elokuvasta oman ammattitaitonsa kuvan niin hyvässä kuin pahassa. Hän on tarpeeksi vanha ja kokenut ohjaaja pitääkseen kaikenlaista kikkailua turhana. Ikävimpinä hetkinään elokuva on varovainen ja yllätyksetön. Päähenkilöt ovat enemmän esimerkkitapauksia kuin ihmisiä. Upseeria ja vakoojaa katselisi paremmin mielin, jos ohjaaja olisi malttanut olla rinnastamatta Dreyfusiin kohdistunutta vainoa Polanskin itsensä kokemaan höykytykseen julkisuudessa.