Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Vain kolme seitsemästä viherkasvista on jäänyt henkiin

Joihinkin kriisitilanteisiin havahtuu vasta siinä vaiheessa, kun on liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Itselläni kului kuukausia tajuta, että ikkunalaudalla on käynnissä murhenäytelmä. Päätin viime kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni hankkia kotiin jotain vihreää. Mikään siementen kylväminen tai pistokkaiden juurruttaminen ei ollut hätäiselle sopiva vaihtoehto, joten kärräsin kotiin seitsemän kasvin satsin eräästä suuresta huonekaluja myyvästä liikkeestä. Herkistyin ajatellessani, kuinka ikkunattomassa varastohallissa varttuneet luontokappaleet kukoistaisivat kiitollisina seuraavat seitsemän vuotta. Istutin kunkin pastellinsävyiseen ruukkuun, lapioin tuoretta multaa juurien peitoksi ja kastelin. Sen jälkeen asettelin aikaansaannokseni ikkunalaudoille – osan idän puolelle, missä ne pääsisivät poimimaan aamuauringon sulokkaimmat säteet, osan länsipuolelle, missä iltarusko imeytyisi niiden lehtiin kuin sadekuuro autiomaan hiekkaan. Pian huomasin, että yksi kasveista – korallikaktus, kuten myöhemmin olen saanut selville – varistaa osiaan. Muutaman senttimetrin pituisia paloja ilmaantui yön ja työpäivän aikana ruukun juurelle. Kuuluu asiaan, ajattelin. Koiraltakin lähtee karvaa. Vielä silloinkaan en huolestunut, kun lonkeroiden alta alkoi pilkottaa kuivunutta kasvustoa. Luonto uusiutuu. Kun eräänä lokakuun iltana tulin kotiin, kaksi muuta kasvia oli vaikeuksissa. Pieni saniaisen näköinen ruukkukasvi teki kuolemaa. Viirivehka, jonka piti olla kestävä ja helppohoitoinen, sinnitteli viimeisillä voimillaan. Teeskentelin viikkoja, että kumpikin on hengissä. Kastelin ja kääntelin ruukkuja. Viirivehka toipui, mutta pieni saniaisen näköinen ei. Tilanne olisi ollut siedettävä, jos menetykset olisivat jääneet yhteen seitsemästä. Tammikuussa muratti ja valefiikus päättivät yhdessä tuumin päivänsä. Valefiikuksen lehdet kopsahtelivat lattialle yksi toisensa perään. Muratin lehdet leijuivat perässä kuin taivaalta putoavat enkelit. Neljäs uhri löytyi menehtyneenä ruukustaan helmikuun alussa. Mitä tästä pitäisi ajatella? Olen etsinyt syyllistä talon lämmitysjärjestelmästä, korvausilmaventtiileistä ja kuluneen talven säästä. Entäpä jos kasvien oli suunniteltukin päätyvän pikamuodin tavoin jätteeksi heti, kun sesonki on ohi? En ole kiikuttanut raatoja takaisin kauppaan, mutta ehkä sekin päivä vielä nähdään. Tietenkin on olemassa mahdollisuus, vaikkakin pieni sellainen, että kyseessä on niin sanottu oma vika. Sen tunnustamiseen on vielä pitkä matka. Kolme viimeistä aion pitää hengissä, vaikka joutuisin istumaan vieressä seitsemänä päivänä viikossa kastelukannu ja lannoitepurkki kädessä. Jos joku tietää vaivattomamman konstin, neuvot voi lähettää toimitukseen. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.