Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Muistisairaan omaisen tuska, kun hoivakodissa ei saa vierailla

Säpsähdän hereille unesta ja ensimmäisenä katson puhelinta, heräsinkö johonkin viestiin? Huh, ei viestejä onneksi. Aamu alkaa rutiinilla, etätöitä jo pidempään, mutta ensin vien koiran lenkille ja keitän kahvit. Mitähän isä tekee nyt? Kiitän ääneen kiireistä työtilannetta, ei ehdi pohtia isän tilannetta päiväaikaan paljoakaan kiireisten töiden paineessa. Illemmalla mietin mitenkähän kotikaranteenissa olevat eläkeikäiset omaiset jaksavat tämän vaiheen yli kun kotona kaiket päivät on seurana vain omat ajatukset sekä ikävä ja huoli muistisairaasta. Ehkä heillä on elämänkokemusta itseäni enemmän, tämänkin vaiheen yli. On sydäntäsärkevää, kirjaimellisesti, kun omainen ei enää osaa vastata puhelimeen, hoivakodissa ei saa koronan vuoksi käydä, hoivakodin ihania mutta kiireisiä työntekijöitä ei viitsi liian usein vaivata ja kysellä oman omaisen kuulumisia. Silloin harvoin kun yhteyden omaiseen saa, ääni puhelimessa on apea tai vaihtoehtoisesti jutuissa ei ole päätä eikä häntää. Ja itse koen vain hokevani lyhyissä puheluissa että tietäähän isä että liikkeellä on vaarallinen virus ja siksi en ole käynyt hänen luonaan. Puhelimesta kuuluu jotain rapinaa, sitten puhelu katkeaa, joskus kuuluu: kiitos soitosta. Joka puhelusta jää apea mieli ja mietin onkohan näillä puheluilla mitään merkitystä, kenellekään. Mutta en yksinkertaisesti halua että omainen luulee ettemme muista tai välitä. Kun voisi tietää mitä tästä kaikesta hän ymmärtää ja mikä tieto menee perille. Vai onko ihan omissa maailmoissaan.  Vai ymmärtää juuri sen verran ettei enää ole tuttujen parissa, vaikkakin hyvässä hoidossa. Yksin. Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä, koska kyse on yksityiselämän suojan piiriin kuuluvasta terveystiedosta.