Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Tamperelaisen Nita Lehtiniemen lempipaikka pulpahti mieleen lapsuuden muistoista – Aamulehti keräsi maakuntamatkallaan tukun kesäreissukohteita

Kahden tunnin ajomatka Tampereelta Virroille alkaa kääntyä lopuilleen, kun iskee hätä. Killinkoskelle kutsuvat viitoitukset sujahtivat jo ohi ja niin tuttu tunne Suomen pitkiltä selkosilta painaa rakkoja. Ikuinen kysymys kaikuu päässä. Miksi jalka ei osunut jarrulle ajoissa? Matkasimme valokuvaaja Enna Rautiaisen kanssa Virroille siksi, että saisimme purettua päähänpinttymän Pirkanmaan pohjoisimman kolkan näkemisestä omin silmin. Samaan päivään piti mahduttaa myös toinen pakkomielteemme, maakunnan eteläisimmän kohdan näkeminen Urjalassa. Kartta kertoi, että maakuntarajan pohjoisinta pistettä kannattaa lähestyä idästä. Ähtärin puolella maakuntarajalla asuva Jari Pusaa tuntee lähiseudun vedet ja metsät tarkkaan omien harrastustensa kautta. – Täällä on kohtuullisen puhdas luonto. Menemme kohta ohi järven, jossa on juomakelpoinen vesi, hän kehaisee. Vesien ketju kuuluu Kokemäenjoen vesistöalueeseen, joka johtaa lopulta mereen. Pusaa auttoi maaston lisäksi muutoinkin. Ensimmäinen wc-pysähdyksemme osui hänen vessaansa. Tiukan aikataulumme vuoksi pyysimme etukäteen apua paikallisilta Pirkanmaan pohjoisimman ja eteläisimmän pisteen löytämiseksi maastosta. Hyvä niin. Esimerkiksi Ähtärin puolella Jauhojärventie näyttää vieraan silmin päättyvän kesken kaiken jonkun pihaan. Se jos mikä olisi saanut kääntymään takaisin ilman Pusaan rohkaisua jatkaa matkaa pihan läpi. Noin 13 kilometriä ajettuamme saavumme metsän ympäröimään kohtaan. Pusaa viittaa kädellään pohjoiseen. – Tästä noin 280 metriä ja olette toivomassanne paikassa. Ojan jälkeen tulette suolle, hän sanoo. Suolle? Olemme puhuneet hänen kanssaan alueella elävistä susista, karhuista ja ilveksistä, mutta suosta ei ollut mitään puhetta. Vieras suo alkaa hermostuttaa. Pusaa evästää meidät niin hyvin, että lähdemme tarpomaan suoraviivaisesti kohti maakuntarajaa. Suon viereinen puustoraja auttaa suunnan pitämisessä. Tossut kasteleva suo-oja, mustikat, hillat, hyttyset ja paarmat vievät huomiomme niin, että Pusaan puhelu saapuu tieltä sopivasti. – Teidän pitäisi olla jo perillä, hän sanoo. Totta tosiaan. Katse osuu kiviin ja puunkarahkaan, jotka on asetettu merkiksi rajalle. Kasvot kostuvat ja punehtuvat matkalla takaisin autolle. Noin 600 metrin taivallus ottaa veronsa. Alkaa naurattaa pelkkä ajatuskin. – Arvelin, että ei ole teillä enää elonpäiviä, Pusaa tervehtii. Hän vakuuttaa, että kehuissa ei ole kyse vieraskoreudesta. Hän tietää niin usean eksyvän aivan tutuilla kulmilla. Saavutimme ensimmäisen etappimme. Jos Pusaa puolestaan lähtisi tältä seisomalta lomalle Pirkanmaalla, hän suuntaisi Tampereelle. – Olen tehnyt siellä paljon rakennusurakoita. Se on komeaa järviseutua. Pusaa ajaa Tampereella aina Näsijärven rantaa viistäen. – Siitä näkee järven niin hyvin. Tie kutsuu ja kohti etelää ajaessamme ymmärrämme kääntyä Virroilla Killinkosken Wanhalle tehtaalle. Kahvilan myymät munkit vetävät vertoja Tampereen ylpeyksille Pyynikillä. Pöytämme viereen astelee mies ja hän ojentaa kätensä sanoen Postinen. Hän on Killinkosken kyläyhdistyksen puheenjohtaja Vesa Postinen . Kylän ponnistelut myytävän, näyttelyiden ja tapahtumien parissa ovat tuottaneet tulosta. – Tässä käy noin 25 000 ihmistä vuodessa, hän kertoo. Tie 68 kulkee aivan vieritse. – Tieltä on aika helppo saada Ähtärin eläinpuistoon ja Keskisen kyläkauppaan menijät tänne, Postinen sanoo. Mihin oma mielesi palaa Pirkanmaalla? – Minulla ei ole sellaista erikoista paikkaa, ei Pirkanmaalla eikä muualla. Olen entinen varustamon intendentti ja reissannut tarpeekseni. Meidän matkamme jatkuu. Orivedellä kädet veivaavat vanhasta muistista autonrattia niin, että päädymme keskustassa sijaitsevaan Herkkuhetkeen lounaalle. Huomion kiinnittää viereisen pöydän alla loikoileva labradorinnoutaja. – Nora, yhdellä o:lla, esittelee koiran sen isäntä Arno Nyberg . Hän ja hänen vaimonsa Anja Nyberg viettävät kesät Längelmäellä lähellä Jämsän Hallia. Helsinkiläispari on ostanut mökille 33 vuoden aikana ruoat Pirkanmaan puolelta Orivedeltä ja asioi siellä paljon muutoinkin. – Juupajoen rotko ja kenkämuseo, Kallenaution kievari, Längelmäen kirkko ja Purnu, he luettelevat yhdeltä istumalta liudan suosituksia mukavista paikoista. Tie Orivedeltä Kangasalan kautta Valkeakoskelle hivelee maisemillaan. Taukopaikkaa vaan ei tule millään vastaan. – Tulisi nyt joku kioski, matkakumppani anelee. Ei tule. Kangasala viestii kesäpäivästään, mutta pysymme sinnikkäästi valitsemallamme tiellä poissa osin kylien elinvoimaa imevistä keskustoista ja niiden palveluja surkastuttavilta isoilta teiltä. Sääksmäen silta pujahtaa menneiltä vuosilta mieleen Valkeakosken keskustaa ohittaessamme. Sillan kupeessa istuu nuori nainen kasvot päin Vanajavettä. – Mietin paikkoja, joissa on tullut käytyä ihan pikkunaperona. Tässä kävimme useaan otteeseen, tamperelainen Nita Lehtiniemi kertoo syyn tulla nauttimaan upeasta säästä juuri tänne. – Täällä olemme olleet muun muassa kalastamassa ja ihan vaan viettämässä kesäpäivää. Hän suosittelee paikkaa myös muille kaupungin hälinää välillä pakeneville. – Tämä on sopivan matkan päässä, tässä on kahvila, luontoa ja järvi. Eteläinen oppaamme Kyösti Alhainen alkaa pian naputella odottaessaan pöytää, sillä hän ajaa illan päätteeksi vielä kesäteatteriharjoituksiin. Välkkilä-seuran puheenjohtajana toimiva Alhainen pitää vähäksi käyneitä kyläläisiä liikkeellä, mutta kylään eksyville ei ole ihan lähellä palveluita. – Haen toisenlaiset kengät, jos te haluatte ihan oikeasti tuonne, hän sanoo ja osoittaa Pirkanmaan eteläisintä pistettä sekä jalassaan olevia crocseja. Suuntaamme kahdeksan kilometrin päähän Forssan puolelle ja jätämme auton mökkitien alkupäähän. Alhainen kävelee ripein askelin, emmekä pysyisi ihan helposti hänen saappaissaan. – Me olemme nyt siinä, hän sanoo pysähtyessään vuosia sitten hakatun aukion päässä. Hän katsoo hengästyneitä kumppaneitaan hymyillen. – Hyttysiäkin on, mutta ei hirvikärpäsiä. Tieto kuulostaa tarpomisen jälkeen lohdutukselta, kunnes Alhainen kertoo totuuden. – Eihän me tultu metsässä kuin vajaa kilometri. Tähän paikkaan emme olisi osuneet ilman Alhaista. Etenkin, kun lähdimme matkaan ilman kunnon karttapalvelua. Kun käännämme Urjalassa auton kohti Tamperetta, välähtää mielessä, että emme kerro pohjoisimman ja eteläisimmän pisteen tarkkoja koordinaatteja. Ilo oli jo niin suuri löytäessämme pisteet oppaiden avulla, että emme halua viedä keneltäkään samaa riemua. Mielenpäälle jäi vielä pari kysymystä. Missähän ovat itäisin ja läntisin kolkka? Miltähän niissä näyttää? Katso myös videot ja muut kuvat! Ajomatkan varrelta lisättiin kuvia ja videoita Rajalta rajalle -tarinaan Aamulehden Instagram-sivulla. Aamulehti löytyy Instagramista tunnuksella @aamulehti.