Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Ajanviete Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

The Gentlemen on Guy Richien tökerösti viihdyttävä paluu perimiehisen gangsteriurpoilun pariin

Brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchie on kulkenut viime töissään myyttisten kuninkaallisten ( King Arthur: Legend of the Sword ) ja itämaisten lampunhenkien ( Aladdin ) tarunhohtoisessa seurassa. Paremmin Ritchie on silti aina viihtynyt huolettoman huonotapaisten lontoolaisgangsterien parissa. Sellaisia vilisi jo uran alkupuolen ensemble-komedioissa Puuta heinää ja muutama vesiperä (1998) ja Snatch (2000). Niiden väkivaltaisesti purskahtelevaa ja perimaskuliinista urpoilulinjaa mallikelpoisesti jatkaa myös ohjaajan uusin The Gentelemen . Kankaan Ritchie täyttää tapansa mukaan värikkäillä ja surutta yli lyövillä konnatyypeillä, joita tulkitsee tukku nimekkäitä näyttelijöitä. Sivuosissa revitellään Matthew McConaughey on amerikkalaislähtöinen huumeparoni Mickey Pearson. Herraskainen kelmi ennakoi kannabiksen laillistamista ja on päättänyt siksi myydä tuottoisat ruohobisneksensä eteenpäin. Haaveissa siintävät lokoisat lepopäivät kera rinnalla säihkyvän roistoruhtinatar Rosalindin ( Michelle Dockery ). Kaupat on jo lyöty miltei lukkoon Jeremy Strongin esittämän amerikanjuutalaisen kroisoksen kanssa. Henry Goldingin edustama kiinalainen mafia saapuu kuitenkin sekoittamaan pakkaa. Onnettomien sattumusten ja salajuonien myötä mukaan sotkeutuu lopulta joukko muitakin sopan hämmentäjiä Colin Farrellin paimentamista nuorista katutappelijoista lähtien. Viihdyttävintä on seurata sivuosissa revitteleviä näyttelijöitä. Heistä etenkin Hugh Grant on iskussa. Niljakkaan paparazzietsivän roolissaan näyttelijä pääsee purkamaan täysillä turhautumistaan sensaatiomediaan. Viileän tyyni Charlie Hunnam tarjoaa mainion vastaparin lörpöttelevälle Grantille. Farrellin verkka-asuinen nyrkkikuningas on myös lystikäs tyyppi omassa vastentahtoisessa gangsterismissaan. Porukasta Grantin hahmo kantaa samalla epäluotettavan kertojan viittaa, jonka kiristystarkoituksessa laatimaa elokuvakäsikirjoitusta tarina on seuraavinaan. Tökeröä herjanheittoa "Käsikirjoituksen" mukana kuljetaan ajassa taaksepäin, palataan lopuksi tarinan reaaliaikaan ja ehditään vielä senkin jälkeen kiepauttaa juonta ympäri pariin kertaan. Vuolaat vuoropuhelut, väkivallan ryöpyt ja taustaraitapopit höystävät wannabe-Tarantinon kikkailevaa kerrontaa. Koska esikuvan naseva dialogi ei Ritchieltä taitu, tekijälleen tyypillisen tökerö ja karkeakielinen herjanheitto raikuu kankaalla sitäkin räikeämmin. Huonon huumorin lähettiläänä Ritchie pelaa varman päälle. Homovitsejä, juutalaisvitsejä, kiinalaisvitsejä, seksistisiä panovitsejä ja ties mitä muita herneitä syydetään yleisön sekaan sen verran isolla kauhalla, että joku varmasti löytää sellaisen nenästään. Ritchie räiskii surutta, koska tietää päätyvänsä tapapoliisien hampaisiin joka tapauksessa. Tai ehkä hän vain on häikäilemätön populisti. Niin tai näin, näyttelijöillä ainakin on ollut ilmeisen hauskaa sopivan rajoja ravistellessaan. Kismittämään jää vain Michelle Dockeryn kohtalo. Pyssy kourassa rumia puhuen nainen pääsee nykäisemään sinänsä virkistävää pesäeroa tuttuun Downton Abbey -eleganssiinsa. Viime kädessä hahmo on silti mukana tarinassa vain likaisten miehisten halujen kohteena.