Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Näistä uskomattomista kuvista ei uskoisi, että ne eivät ole Photoshop-luomuksia – Näin valokuvataiteilija Sanna Kanniston teokset syntyvät

Valokuvataiteen museossa valokuvataiteilija Sanna Kanniston kenttäpäiväkirjat kertovat, miten välillä on matkustettu toiselle puolelle maailmaa, mutta kuvia ei tunnu syntyvän. Joskus Costa Rican sademetsässä myrskyää ja puut ryskyvät ympärillä. On hikistä, ja salamalaitteita on liian vähän kolibrin kuvaamiseen. Silti kaikki hankaluus tuntuu unohtuvan, kun taiteilija pääsee tekemisiin eläinten kanssa: ”Olen tainnut rakastua lepakoihin ihan kokonaan”, kirjoitti Kannisto vuonna 2000. ”Pienillä on mahdottomat mustat killisilmät ja lehtinenät on tosi hienostuneita. Olen juottanut niille pipetin kanssa sokerivettä kun tutkimus on saatu valmiiksi!” Hangosta Costa Ricaan Niin Costa Rican metsissä kuin Hangon lintuasemallakin Kannisto kokoaa kenttästudion valkoisesta akryylilevystä ja harsosta, säätää valot ja odottaa, että tutkijat rengastavat linnut – ruokokerttuset, punavarpuset, mäntysirkut ja muut. Aikaa ei ole hukattavaksi, sillä linnut pitää vapauttaa pian. Kannisto sujauttaa sopivat yksilöt ministudioonsa. Linnut näkevät valokuvaajan kameran ja harsoseinämän takana. Kohtaaminen on erityinen. Brittiesseisti John Berger kirjoitti 1970-luvulla tekstissä Why Look At Animals? villin eläimen katseesta näin: ”Eläimen silmät ovat ihmistä tarkastellessaan tarkkaavaiset ja varovaiset. Sama eläin saattaa hyvin katsoa muita lajeja samoin. Se ei varaa ihmiselle erityistä katsetta. Mutta mikään muu laji kuin ihminen ei tunnista eläimen katsetta. – – Ihminen tulee tietoiseksi itsestään katsomassa takaisin.” Kuvatessaan lintuja Sanna Kannisto katsoo eläintä, mutta tuntee nahoissaan myös sen, miten eläin katsoo häntä. –  Tutkivasta katseesta puhutaan niin yksisuuntaisena, Kannisto sanoo. – Mutta kyllä ne linnut tarkkailevat minua ja tilannetta ja ympäristöä tosi aktiivisesti. Linnut koputtelevat nokallaan studion akryyliseiniä ja tulevat tutkimaan luukkua, josta Kannisto ojentaa kätensä kohentaakseen asetelmaa. Kun kuvattavana on useampi lintu, ihminen unohtuu. Linnut tarkkailevat toisiaan ja kaikki ympäriltä katoaa. Mitä toinen lintu tekee, mihin kohtaan se menee istumaan? Niin toki toimii ihminenkin – lajitoveristaan kiinnostunut, reviiritietoinen ja vähän vieraskorea – erityisesti nyt, kun olemme kaikki kyyhöttäneet kevään ajan omissa laatikoissamme. Studio luonnossa Hiljattain Kannisto sattui kuulemaan, kun näyttelyvieraat pohtivat keskenään tapaa, jolla Kannisto kuvansa tekee. Näyttelyvieraat päätyivät siihen tulokseen, että taiteilijan on täytynyt ottaa kuvat luonnossa ja sitten poistaa niistä kuvankäsittelyohjelmalla taustat. Se ei yllättänyt Kannistoa. Ihmiset eivät usein usko, että hän kuvaa linnut sellaisenaan. Kanniston kuvausmetodi on niin omaperäinen ja teokset ovat niin suuria ja tunnelmaltaan unenomaisia, että ajatukset harhailevat jonnekin todellisuuden tuolle puolen. Tulkinta liittyy ehkä myös siihen, millaisia lintukuvia olemme tottuneet näkemään. Kanniston teosten yhteydessä pohditaan usein eroa luontokuviin ja mainitaan suomalainen lintukuvaperinne Taistelevista metsoista eteenpäin. Mielleyhtymää vahvisti Kanniston kuvien mukanaolo Ateneumin suositussa Veljekset von Wright -näyttelyssä 2017–2018. Kannistoa itseään vertailu ei varsinaisesti imartele – hän on kuitenkin itse nykytaiteilija ja kiinnostunut tässä ajassa olevista asioista, hän muotoilee. Kannistoa ja monia biologeja yhdistää lapsuudesta asti kutitellut kiinnostus luontoon. Lapsena häntä ei viety ulkomaanmatkoille vaan mökille. Pieni Sanna kulki vapaasti puukolla varustautuneena ja tutki muurahaisia, sammakonkutua ja perattavien kalojen uimarakkoja ja sykkiviä sydämiä. Nykyäänkin häntä motivoi se, että hän saa tehdä työnsä luonnossa. –  Joskus kuvaaminen on ihana tekosyy sille, että voi mennä tutkimusasemille ja hankkiutua yhteistyöhön tutkijoiden kanssa, Kannisto sanoo. –  On myös aika erityistä, että pääsee niin lähelle eläimiä. Linnun energia Kannisto on oppinut työssään esimerkiksi irrottamaan lintuja ja lepakoita verkoista, joilla niitä kerätään tutkijoiden työtä varten. – Lintu tuntuu kädessä pieneltä ja kevyeltä, Kannisto kuvailee. –  Se on tosi lämmin ja tuntuu, kun sen sydän lyö kiivaaseen tahtiin. Kun linnun vapauttaa kädestä, huomaa linnun valtavan energian. Lentoon lähtö on oikea voimanpurkaus. Kannistolle kiinnostavaa hänen kuvissaan on se, että ne ovat totta; kuvassa on oikea, elävä lintu, jonka Kannisto kohtasi. –  Olennaista on se, että olen vienyt studion sinne, missä eläimet ovat, ovat ne sitten lintuja, lepakoita tai muita, Kannisto sanoo. Siinä missä luontokuvassa lintu on kuvattu kaukaa, omissa puuhissa ja ajatuksissaan, Kanniston linnut ovat kuvattavina läsnä, kuin muotokuvassa. Koko osoittaa arvostusta Yhtä hyvin kuin von Wrighteihin , Kanniston kuvista voisi löytää yhteyksiä muotikuvaan tai mainoskuvaan: jotain asetetaan esille, katseen kohteeksi, lavastetussa ympäristössä. Kaikella on merkitystä: sillä, millaisella oksalla lintu istuu, sillä, mihin oksa on kiinnitetty, renkaalla linnun jalassa. Isokokoiset kuvavedokset osoittavat kohteelleen arvostusta. –  Mutta niissä katsotaankin pientä, vähäpätöistä luontokappaletta, joka ei ole meidän arjessamme läsnä, hän sanoo. Kun Sanna Kannisto aloitti lintukuvien tekemisen parisenkymmentä vuotta sitten, Suomen lintulajeista uhanalaisia oli noin 15 prosenttia. Nyt lintulajeista uhanalaisia on jo kolmannes. Sanna Kannisto: Ihmettelyn taito Valokuvataiteen museossa Helsingissä (Tallberginkatu 1 G) 13.9. saakka ti–su 11–18, ke 11–20. Kirja Observing Eye ilmestyi juuri. Syntynyt Hämeenlinnassa vuonna 1974. Työskentelee Helsingissä. Valmistunut Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen osastolta 2002. Runsaasti soolo- ja ryhmänäyttelyitä ympäri maailmaa. Teoksia muun muassa Centre Pompidoun, Winterthurin valokuvataiteen museon, Kiasman ja Ranskan valtion kokoelmissa. Julkaissut kolme valokuvakirjaa. Uusin, Observing eye, ilmestyi juuri saksalaisen Hatje Cantzin kustantamana. Sai valokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2015.