Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Tasan 75 vuotta sitten Auschwitzin keskitysleiri vapautettiin: Me emme voi enää muuta kuin muistaa

Vuosien 1940 ja 1945 välillä ainakin 1,1 miljoona ihmistä kuoli Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirillä. 90 prosenttia heistä oli juutalaisia, ainakin 70 000–75 000 puolalaisia, 21 000 romania, 15 000 sotavankeja ja 10 000–15000 muun maan kansalaisia. Luvut ovat käsittämättömän suuria. Niin isoja, että ihmisiä niiden takana ei enää näe. Mutta täällä kaikki se työntyy ihon alle, iskee vasten kasvoja. Niin kovasti, että kaikki vertaukset jäävät auttamattoman latteiksi. Auschwitzin keskitysleirillä aika on pysähtynyt. Museovieraskin käy sisään alueelle lukuisista kuvista tutun Arbeit macht frei -rautaportin läpi. Vastassa on keskitysleirin ensimmäisenä toimintaan otettu osa, Auschwitch I. Vasta perustettuna leiri otti vastaan poliittisia vankeja ja rikollisia, mutta jo parissa vuodessa tilanne muuttui. Endlösung der Judenfrage – juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun toteutus alkoi edetä. Juuri nämä tiiliseinät ovat nähneet lääketieteelliset kokeet, eristämisen, nälkiinnyttämisen ja teloittamisen. Nyt seinillä muistetaan menehtyneitä ja heille annetaan kirjaimellisesti kasvot, ammatti ja ikä. Pitkissä riveissä seinien kuvista silmiin tuijottaa kuihtunein kasvoin opettaja, maalari, yrittäjä, kauppias – isä, setä, sisko, lapsi, äiti. Auschwitz toimi saksalaisella järjestelmällisyydellä. Sen järjestelmällisyyden tuloksia on esillä museossakin. Lasiseinien takana on jaoteltuna röykkiöittäin leirille tulleilta vietyjä matkalaukkuja, silmälaseja, tekoruumiinosia ja jopa yksi huoneellinen saapuneilta vangeilta ajeltuja hiuksia. Ne muistuttavat mitä riipaisevimmin siitä ihmisestä, jolle ne aikanaan kuuluivat. Heidät on nyt kaasutettu ja poltettu samalla saksalaisella järjestelmällisyydellä toimineessa tuhoamisketjussa. Viimeisenä kohteena Auschwitz I:n puolella – kuljettuaan vankilanjohtaja Rudolf Hössin ja hänen perheensä kartanon ohi – museovierasta odottaa leirin viimeinen ehjänä säilynyt kaasukammio. Kun museovieras johdatetaan näistä ovista sisään, opas pyytää olemaan hiljaa kunnioittaen täällä menehtyneiden muistoa. Pyyntö on turha, sillä enää ei ole mitään sanottavaa. Tunne kaasukammion sisällä on uskomaton. Seistä samassa paikassa katsoen samaa, viattoman näköistä suutinta, joka on jäänyt niin monen viimeiseksi näyksi. Erona on, että museovieras jatkaa kammiosta omin jaloin polttouunille ja uudelleen ulos. Seuraava suunta niin natsien suunnitelmassa kuin museovieraan reitillä on Auschwitz II eli Birkenaun leiri noin kolmen kilometrin päässä pääleiristä. Kun Auschwitz I oli päällisin puolin vielä vankileiri, jossa kuoltiin hitaasti nälkiintymällä epähygieenisissä oloissa, vuosina 1941–1942 rakennettu Birkenaun leiri oli rehellisesti tuhoamisleiri. Ensimmäisellä leirillä oli yleensä 15 000 ja enimmillään 20 000 vankia. Birkenaussa vankeja oli 90 000 vuonna 1944. I-leirin puolella museovieras näkee yksityiskohtia ja oikeita ihmisiä kauhun keskellä. II-leirillä selviää kaiken kauhun valtava mittakaava. Vartijan tornista pääsee näkemään koko alueen valtavan koon. Kesäisin kaikkein kuumimpina päivinä museovieraita ei edes päästetä kävelemään alueen ympäri, sillä olot olisivat liian tukalat. Vankien suojana olleita lautahökkeleitä ei juurikaan enää alueella näy, mutta niistä muistuttavat edelleen pystyssä seisovat kymmenet ja taas kymmenet savupiippujen rauniot. Jok'ikisen ympärillä oli parakki, jonka kosteiden maalattioiden päällä oli aivan liian vähän puisia makuulavereita aivan liian monelle vangille. Näitä suojia ei enää tehty sillä ajatuksella, että kukaan lähtisi leiriltä hengissä pois. Birkenaun leirin muutaman toimintavuoden aikana siellä tapettiin selvästi suurin osa Auschwitzin uhreista, arvion mukaan 90 prosenttia. Tasan 75 vuotta sitten , 27. tammikuuta 1945 puna-armeijan sotilaat avasivat lopullisesti leirin ovet. Heitä odotti koko leirillä yhteensä noin 7 000 hengissä selvinnyttä vankia. Paenneet saksalaisjoukot olivat jo kuukausien ajan koettaneet parhaansa mukaan tuhota niin vankeja kuin todistusaineistoa, mutta riittävästi oli jäljellä. Nyt museo tekee arvokasta työtä näiden jälkien, tapahtumapaikkojen ja ihmiskohtaloiden säilömisessä. Me emme voi enää muuta kuin muistaa, mitä tapahtui, jotta niin ei tapahdu enää koskaan. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.