Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Keskeneräiset villasukat saavat jäädä kesken – Ihmisen tehtävänä ei ole varastoida perikuntien tavaroita, vaan elää elämäänsä

Kolumni: Ihmisen tehtävänä ei ole varastoida perikuntien tavaroita, vaan elää elämäänsä Vaatekaapin hyllyillä on suorat rivit tiukasti mankeloituja ja laskostettuja lakanoita. Osa niitä valkoisia, joiden reunassa kulkevat kauniit pitsisomisteet ja kirjotut nimikirjaimet. Ajalta, jolloin pussilakanoita ei vielä ollut. Yläkaapista löytyy laatikoittain joulukoristeita. Sellaisia, joita kaupasta ei enää saa. Niissä hehkuu joulu kaikissa väreissään. Vähän hymyilyttää: se krumeluurein pallo oli saatava joka joulu kuusen oksalle roikkumaan. Keittiön kaapit ovat pullollaan astioita, joista aika on ajanut jo aikaa sitten ohitse. Äidin syntymäpäiväkahvit juotiin kupeista, joissa ruusut hehkuvat ja reunat on kullattu. Aikana, jolloin hopealusikat olivat hienoin lahja, jonka saattoi antaa tai saada. Käyttöä niille ei ole ollut vuosiin, mutta silti on vaikea päättää, mitä niille tekisi: kiertoon vai omaan käyttöön? Lipaston laatikoista löytyvät loputtomat pinot päiväkodissa tehtyjä äitienpäiväkortteja, kellastuneita joulukortteja 1970-luvulta ja syntymäpäiväkortteja toinen pino. Valokuvista ei kannata edes puhua. Niiden selaaminen ei pääty koskaan. Kannet tiukasti kiinni ja albumit muovilaatikoihin. Nämä laatikot lähtevät talteen omaan varastoon. Ja nämä huonekalut! Ne olivat ne tärkeimmät. Niitä, joita ei saisi koskaan hävittää. Säästetty vuosikausia ja ostettu laatua, joka näkyy edelleen. Ruokapöytä ja tuolit kuin pakasta vedetyt. Tyyli on kuitenkin kaikkea muuta kuin oma ja omassa kodissa tilaa on useita neliöitä vähemmän, joten eiväthän nämä mahdu minnekään. Haikea lohtu on se, että nyt nämä tuolit, pöydät ja sohvat saavat jossain muussa kodissa uuden elämän. Tuottavat iloa ja ovat mukana luomassa uusia elämäntarinoita. Minä sanon nyt hei hei talonpoikaisrokokoolle ja tyydyn Ikeaan. Yhden pärekorin kannen alta löytyvät keskenjääneet sukankutimet ja ristipistotyöt. Silmukat sukkapuikoilla odottamassa, josko joku jatkaisi neulomista; kaksi oikein, kaksi nurin. Harmaata ja punaista lankaa, jotka pitäisi päätellä. Sydämestä riipaisee. Nämäkin jäivät kesken, kun ensin loppuivat voimat ja sitten aika. Yhden hengen perikunnassa tehdään tiukka päätös. Ei niitä sukkia enää kukaan enää jatka, eikä tarvitse. Kaiken perään ei voi itkeä. Muistot eivät ole näissä esineissä, vaan elämässä itsessään. Siinä, mitä minulle opetettiin ja miten kasvatettiin. Ei sitä mennyttä näistä keskeneräisistä sukista löydy. Minun tehtäväni ei ole enää säilöä eikä varastoida, vaan jatkaa omaa elämääni. Elämää, joka aikanaan sekin jää kudelman tavoin keskeneräiseksi ja yhtä runsaaksi tavaramääräksi, jonka joku aikanaan lajittelee. Nakkelee käsinkirjoitetut päiväkirjat ja valokuvat suoraan kierrätyslavalle. Hävittää kaikki ne esineet ja tavarat, joita niin kiihkeästi omassa elämässäni vaalin.