Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Mitä enemmän jotkut hoitajat valittivat kiireitään, sitä vähemmän he todellisuudessa tekivät

Tuttu hoitaja sanoi, että huonointa hänen ammatissaan ei sittenkään ole huono palkka. Rahat riittävät jotenkuten, ellei tarvitse maksaa Helsingin seudun vuokria. Sen sijaan on raastavaa, että työvuoron jälkeen on huono omatunto, kun ei ole kyennyt tekemään työtään niin hyvin kuin olisi halunnut. "Meidän osastolla omaiset ovat yleensä mukavia. Sitä iloa ei kaikkialla ole. Eikä minun tarvitse pelätä känniläisten väkivaltaa. Mutta se ettei kykene vaikka kuinka yrittää. Se on paha.” Arvostan tätä hoitajaa niin kuin monia muita. Jokaisessa ammatissa on kuitenkin mädät omenansa. Niitä on opettajissa, muurareissa, papeissa, poliiseissa ja verovirkailijoissa. Tällä kertaa esimerkkini tulee sairaalamaailmasta. Isäni oli pitkään terveyskeskuksen vuodeosastolla eteläsuomalaisessa kaupungissa. Hänen järkensä pelasi, vaikka heikentyneen fysiikan takia hän ei kyennyt asumaan kotona. Kauan kestäneen sairaalajakson aikana hoitajat tulivat tutuiksi ja heissä huomasi eroja. Myötätuntoiset erottuivat työhönsä puutuneista. Joidenkuiden kanssa juttu luisti sujuvasti. Melkein ystävystyttiin ja puhuttiin myös sairaalan ulkopuolisia kuulumisia. Siinä sairaalan arjessa omainen havaitsi senkin, keneltä kannatti pyytää apua ja kenet oli taas viisainta jättää rauhaan. Vähitellen opin, että laiskuudella, saamattomuudella ja viitsimättömyydellä oli erikoinen suhde kiireeseen ja aikaansaamiseen. Mitä enemmän jotkut hoitajat valittivat kiireitään, sitä vähemmän he todellisuudessa tekivät. Heistä sai käsityksen, että heitä tarvittiin aina jossain toisaalla enemmän kuin siellä, missä he olivat paraikaa. Toisin oli niiden laita, jotka vaikenivat tekemisistään. Ei tullut kuuloonkaan, että he olisivat luetelleet, mitkä nimenomaiset velvollisuudet estivät heitä tarttumasta toimeen. Vaikka he olivat koko ajan työn touhussa, heiltä tuntui aina liikenevän ylimääräistä aikaa. Jossain välissä ja jonkin ohella he tekivät sen mitä pyydettiin. Sillä aikaa, kun toiset selittivät ja perustelivat, he olivat jo tehneet työn valmiiksi. Muuallakin näkyy jako selittäjiin ja tekijöihin. Mieleeni on jäänyt firma, josta oli luvattu tulla korjaamaan työpaikan printteri. Puoli neljän maissa perjantaina iltapäivällä auto vihdoin ajoi pääoven eteen. Autosta purkautui nuori mies. Sanoin hänelle, että tunsin syvää huojennusta, kun olin jo ehtinyt epäillä, ettei korjaajaa tulisi ollenkaan. Tämä huojennus kesti vain hetken. Nuori mies sanoi: "Tänään en valitettavasti kerkiä korjaamaan. Ensi viikolla varmaan." Menin niin sanattomaksi, ettei suustani tullut asianmukaista kommenttia: "Tänne kuitenkin ehdit kertomaan ettet ehdi.” Kirjoittaja on Pirkkalan seurakunnan kappalainen.