Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Mitä Mauno Koivisto mahtaisi ajatella nykyisestä twitter-politikoinnista, jossa tärkeää on reagoinnin nopeus ja julkisuuden laajuus?

Kirjailija Jari Tervon toimittama tv-dokumentti presidentti Mauno Koivistosta yllytti kertaamaan lähihistoriaamme. Itseäni nuoremmat paheksuivat sitä, että presidentti seurusteli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin vakoilijoiden kanssa. On autuaasti unohtunut, ettei KGB-yhteys ollut Suomen eikä presidenttimme haluama valinta. Kyse oli Moskovan tavasta. Jos halusi suorimman yhteyden suurvaltanaapurin huipulle, piti käyttää KGB-kanavaa. Jälkiviisaissa oloissa ei enää haluta muistaa saati ymmärtää, että Suomen etu vaati KGB-seurustelua. KGB-vapaa aika alkoi vasta Neuvostoliiton hajottua. Siitä on kohta 30 vuotta. Siinä ajassa on aikuisiksi kasvanut sukupolvia, joille yya-Suomi Moskova-suhteineen on outo kummajainen. Länteen kuuluvassa EU-Suomessa aikuisiksi kasvaneille Koivistokin on poliitikoksi melkoinen eilisen kummajainen. Koivisto oli hätäilemätön fundeeraaja, vastustajiensa mielestä jahkailija. On mahdotonta kuvitella Koivisto tviittaamaan julki pikakommenttejaan. Mitä Koivisto mahtaisi ajatella nykyisestä twitter-politikoinnista, jossa tärkeää on reagoinnin nopeus ja julkisuuden laajuus? Koiviston menneessä maailmassa mielipiteenkin piti perustua tietoon ja harkintaan tiedon pohjalta. Tiedon nimeen vannotaan toki nykyisinkin. Päättäjät ovat rakennuttaneet tietoyhteiskuntaa ja tiedon valtateitä. Tekniikan nopea kehitys on avannut huimia näkymiä. Mutta kuinkas siinä sitten on loppujen lopuksi käynytkään? Tiedon valtatiestä onkin tullut tunteiden valtatie. Tunteet, luulot ja virheet liikkuvat nopeammin kuin koskaan. Tunteisiin perustuva mielipide on noussut tiedon ohi. Henkilökohtainen mielipide on nyt pyhä, loukkaamaton oikeus. Järkeily, ajattelu ja rauhallinen pohdiskelu on ikävystyttävää ajanhukkaa! Tuollaisen käsityksen yleistyminen on ollut kohtalokasta politiikalle, joka ytimeltään on hitaita kompromisseja. Kärsimätön tunnemielipiteensä päällä seisova alkaa inhota "lepsua" todellisuuta ja halveksua koko politiikkaa. Vanhan politiikan johtavat hahmot antavat ilmiölle vauhtia yrittäessään kosiskella jotain uutta vaativia. Tosiasioihin perustuvan harkinnan lisäksi presidentti Koiviston perintöön jälkipolville kuuluu myös moraali. Koiviston moraalin mukaan mielipide ei ole vain oikeus, vaan se myös sitovasti velvoittaa sanojaansa. Mielipide täytyy siis fundeerata niin, että sen takana voi seisoa. Nokkela pikatviitti ei ehkä sitä kestä.