Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Yhdellä vuoden parhaalla elokuvalla on erikoinen ongelma: kannattaako sitä mennä ollenkaan katsomaan elokuviin, kun sen näkee jo viikon päästä omalla sohvalla?

Elokuva-arvio: Pääosassa nähtävä Robert De Niro kannattelee pitkästä aikaa koko elokuvaa. ”Allen Dorfman. Ammuttu kahdeksan kertaa päähän parkkipaikalla vuonna 1979.” Tähän tapaan The Irishman esittelee monta vastaan tulevaa miestä – ja nimenomaan miestä: Martin Scorsesen pitkä ja lavea rikosdraama muistelee Amerikan väkivaltaisia vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Se oli sodan käyneen sukupolven aikaa, jolloin aseita kannettiin ahkerasti, ja luoteihin kuoli väkeä presidenttiä myöten. Monta kuolemaa todistaa – ja toteuttaa – Frank Sheeran. Robert De Niro esittää irlantilaista sotaveteraania, joka etenee lihakuskista palkkatappajaksi ja muutaman 1900-luvun pahamaineisimman amerikkalaisen luotetuksi. Yksi heistä on mafiapomo Russell Bufalino. Joe Pesci näyttää roolissa sylikoiralta, jos takavuosien pittbullmaisiin suorituksiin vertaa. Se on kuitenkin pintaa. Sisilialaissyntyisen konnan lonkerot ulottuvat pitkälle. Scorsesen elokuvaa ehtii kulua tunti, ennen kuin suunvuoron saa maineikas ja vaikutusvaltainen ammattiyhdistyspomo Jimmy Hoffa. Ja koska tätä esittää Al Pacino , suunvuoroa sitten riittääkin. Pitkällä kaavalla Scorsese antaa yhdenlaisen selityksen Hoffan kuuluisalle katoamismysteerille. The Irishman on siis ikonisten miestähtien kokoontumisajo. Millään tapaa trendikkääksi sitä ei todellakaan voi kehua, mutta Scorsese kertookin asioista, jotka hän tuntee: amerikkalaisesta lähihistoriasta, eli politiikasta, rikoksesta ja miehuuden myrkyn kylvöstä. Sekä kuolevaisuudesta. Vähintäänkin kolmella aikatasolla liikkuva elokuva jyystää uurteita päähenkilöiden kasvoihin – ja poistaa niitä sitten. Taitavat ammattilaiset ovat aiemmin osanneet tehdä näyttelijöistä vanhemman näköisiä. Nykyisellä digitaalitekniikalla 75-vuotias De Niro näyttelee puolestaan aika sujuvasti paria–kolmea vuosikymmentä nuorempaa. Ja kannattelee koko elokuvaa – pitkästä aikaa. Frankin pitkän elämän teema on petos: ensin kotona, sitten töissä. Hänen juudaksenkatseittensa vastapuolena nähdään muutama röntgenintarkka tuijotus omalta Peggy-tyttäreltä. Ensin lapsena ja sitten Anna Paquinin esittämänä, lahjomattomana aikuisena. Elokuvan muut naiset jäävät enimmäkseen kuvan reunoille. Katsojalla on valinnan paikka. Netflixin tuottama Irishman tulee suoratoistopalvelun ohjelmistoon viikon päästä. Kannattaako sitä siis vaivautua katsomaan elokuvateatteriin? Kyllä ainakin, jos haluaa täysillä nauttia yhdestä vuoden parhaista elokuvista: näyttelijäntyön pienistä sävyistä, ylellisen pitkistä kamera-ajoista ja ohjaajan monivuotisen työtoverin Thelma Schoonmakerin partaveitsen tarkasta leikkauksesta. Martin Scorsese voi olla vanha ja kankea mies, mutta osaa hän yhä kameraa tanssittaa.