Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Eurovaalikone Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Lapsen harrastuksesta tulee liian helposti pakkopulla aikuiselle – Parasta vapaaehtoistoiminta on silloin, kun kukaan ei pakota siihen

Sitten tarvittaisiin vielä muutama aikuinen... Varmasti jokainen harrastavan lapsen vanhempi on joskus kuullut tämän. Lausetta voi vapaasti täydentää vaikkapa jollakin näistä: valmentamaan/leipomaan mokkapaloja/huolehtimaan lapsista esityksen jälkeen/myymään lippuja/vapaaehtoiseksi narikkaan. Osaa nämä vapaaehtoistyöpyynnöt ahdistavat, toiset suorastaan odottavat niitä. Pari kesää sitten esikoinen alkoi harrastaa jalkapalloa, ja ensimmäisessä kokoontumisessa kartoitettiin, ketkä vanhemmat voisivat lähteä seuran toimintaan mukaan. Lupauduin joukkueenjohtajaksi, vaikka jalkapallo ei ollut yhtään oma lajini. Ammatti on opettanut kysymään, ja sitä paitsi tiesin jo valmiiksi, että seisoisin joka tapauksessa kentän laidalla. Malli tuli lapsuudenkodista. Isä oli aktiivisesti mukana omassa urheiluharrastuksessani monta vuotta ja tuntui nauttivan siitä kovasti. Tärkein syy nostaa käsi ylös oli kuitenkin se, että osallistuminen oli oikeasti vapaaehtoista. Jos en olisi tarjoutunut vapaaehtoiseksi, siitä ei olisi seurannut mitään. Tosiasia on se, että monet lasten harrastuksista eivät pyörisi – ainakaan samalla tavalla – jos jostain ei löytyisi vapaaehtoisia aikuisia osallistumaan toimintaan. Vapaaehtoisten tarvetta on perusteltu myös sillä, että harrastusmaksut pysyvät maltillisina ja niin mahdollisimman monella on mahdollisuus harrastaa. Yhtä totta on sekin, että ihmisten arki on yhä täydempää. Moni epäröi, pystyykö sitoutumaan tarpeeksi. Tai mitä jos lapsi kyllästyy harrastukseen ja lopettaa, jäävätkö muut pulaan? Tuskin kovin moni aikuinen jatkaa yksin lapsen harrastusta. Siksi pitäisi olla aivan yhtä hyväksyttävää, että jotkut vanhemmat maksavat harrastusmaksun ja muuten valitsevat kuljettajan ja kannustajan roolin. Se on vielä tärkeämpää kuin vapaaehtoistyö eikä lapsen harrastuksen muutenkaan ole mikään pakko olla automaattisesti myös aikuisen harrastus. Pahin tilanne on se, kun näön vuoksi puhutaan vapaaehtoistoiminnasta, mutta todellisuudessa kyse on pakotetusta vapaaehtoisuudesta. Jokaisen on kannettava kortensa kekoon ja jos ei pysty, ehdi, halua tai uskalla osallistua, kaikesta selviää maksamalla vielä hieman lisää rahaa. Nyt minulla alkaa kolmas joukkueenjohtajakesä. Se ei ole ollut tippaakaan kuormittavaa vaan juuri niin palkitsevaa kuin ajattelinkin. Lapsista ja heidän vanhemmistaan on tullut tuttuja, ja kentän laidalla on vietetty monta rattoisaa iltaa. Ja ehkä olen oppinut jotain jalkapallostakin. Vapaaehtoisuuteen pakottamisen sijaan kannattaisi luottaa siihen, että porukassa on yleensä aina joku, joka oikeasti haluaa osallistua ja vielä nauttii siitä. Kaikki voittavat.