Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Lama-ajan Suomessa syntyi ainutlaatuinen laulujoukkue, jonka historiaa harva tuntee – 30 vuotta myöhemmin naiset kokoontuivat kertomaan Happy Huulten tarinan

Kaiuttimista kuuluu Para­noid . Savukoneet syöksevät harmaata höttöä. Yksitoista nahkarotseihin pukeutunutta naista nousee lavalle, röökit huulessa, mustat kitaralaukut käsissään. Paranoid lakkaa, valot syttyvät, naiset heittävät rotsinsa nurkkaan, kaivavat kitaralodjuista esiin rytmisoittimensa. Vain yhdessä kitaralaukussa on kitara, toisessa mandoliini. Eletään lokakuun loppua vuonna 1992 ja feministiseksi laulujoukkueeksi itsensä brändännyt Happy Huulet on aloittamassa jäähyväiskeikkaansa Tampereen ylioppilastalossa. Neljän vuoden yhteinen matka on tulossa päätökseen. Illan aloittaa biisi Fallossymbolit , ilonpitokappale, jossa on rauhansanoma. Keikalla kuullaan yhdeksäntoista biisiä ja encoret päälle. Sellaisia biisejä kuin Tango sukupuolisuhteista , Tasa-arvojenkka , Seksuaalifantasiat . Happy Huulten eli Häppäreiden riveissä laulavat ja musisoivat Iina Alanko , Laura Huttunen , Merja Määttänen , Kaarina Nikunen , Satu Ranta-Tyrkkö , Anna Rastas , Sanna Raudaskoski , Sanna Rummakko , Veivi Salminen (mandoliini), Leena Sulkanen , Riitta Suojanen (kitara) ja Anni Valtonen , tämän jutun kirjoittaja. 1990-luvullakin oli feminismiä Kesäkuisena lauantaina vuonna 2019 ajan Helsingistä kohti Tamperetta ja mietin, oliko idea sittenkään hyvä: Häppäreiden kokoontumisajot. Olemme kerääntymässä yhteen, kymmenen Happy Huulten naista, joista osa ei ole tavannut toisiaan sitten vuoden 1992. Auton cd-soittimessa laulamme me, olen virittäytymässä tunnelmaan. Perillä Tampereen Nekalassa aurinko helottaa. Talon emäntä Anna Rastas on keitellyt valtavan kattilallisen tomaattikeittoa. Tästä se lähtee. Olen jo pitkään halunnut kertoa tarinamme ja sen, että synkällä ja laman varjostamalla 1990-luvullakin oli feminismiä. Me kaikki tiedämme suurin piirtein, mitä tapahtui 1970-luvulla: rintaliivit poltettiin, mies ei ollut enää ainoa ihmisen malli vaan myös nainen oli vihdoin ihminen. Tämä väliin jäävä aika ennen viidennen polven feminismiä ja metoo-liikettä on jäänyt jotenkin pimentoon. Kun olen puhunut tästä ikätovereilleni, kaikki sanovat huomanneensa saman: tätä tarinaa ei vielä ole kerrottu. Siksi me Happy Huulet olemme nyt tässä, katsomassa taaksepäin. On kulunut aikaa. Entisistä kaksikymppisistä on tullut viisikymppisiä. On valmistuttu, aherrettu työelämässä, rakennettu uraa, menty naimisiin, tehty lapsia, adoptoitu lapsia, kasvatettu lapsia, erottu, leskeydytty, hoidettu vanhoja vanhempia. Ei mene kauaa, kun jo musisoimme. Kitaristimme Riitta ei ole päässyt paikalle, mutta Veivillä on mukana kitara. Soinnut ovat kateissa, mutta ei sen niin väliä. Laulu alkaa Annan olohuoneessa, sanat tulevat selkäydinkanavasta. Miten ihmeessä voimme muistaa kaiken ulkoa? Akkaryhmästä alku – 1980-luvun loppu oli sellaista aikaa, että kun Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina nousi kirjallisuuden opiskelijoiden äänestyksessä suomalaisen kirjallisuuden huippusijoille, monet kirjallisuutta opiskelevat miehet tuhahtelivat. Miten muka naisen tekemä avioliitto- ja alkoholismikuvaus voi olla arvokas? Naispuheeseen liittyi jonkinlainen ylenkatse, Iina Alanko muistelee. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa toimi myös naisjärjestö nimeltään Akkaryhmä. Se oli instituutio, jolla oli vetovoimaa. Miehiltä sinne oli pääsy kielletty. Suurin osa Häppäreistä tuli kööriin Akkaryhmän kautta. Heti ensimmäisessä kokouksessa Alanko tapasi Rastaan. Syntyi idea esiintyvästä ryhmästä, kun yliopiston naiskulttuuripäiville tarvittiin ohjelmaa. Alanko oli saanut Tampereelle muuttaessaan tupaantuliaislahjaksi tanskalaiskirjailija Vita Andersenin teoksen Turvallisuusnarkomaanit (1977), jonka ensimmäinen suomennettu teos oli ollut Suu kiinni ja ole kaunis . Andersen kertoi teoksissaan siitä, mitä kaikkea nainen saa kokea. Se oli tuohon aikaan vielä yllättävän uutta: lukea naisen kokemuksesta. Ryhmä astui sitten esiin lukemalla noita Andersenin runoja. Omia lauluja alkoi syntyä Runojen jälkeen tulivat laulut. Sovittiin, että porukkaan otetaan laulutaitoisia naisia, mutta laulukoetta ei järjestetä. Muutama osasi laulaa äänissä. Joku ehdotti, että joitain vanhoja biisejä voisi sanoittaa uudelleen. Yksi ensimmäisistä oli palkkaepätasa-arvosta kertova Palkkalaulu , joka tehtiin Kielletyt leikit -klassikon melodiaan. Sitten haalittiin haaviin kaikki biisit, joita oli tehty naisen elämästä. Ei niitä ollut paljon, huomattiin. Mukaan solahti muutama kansanlaulukin, joistakin vähän tuunattiin sanoja. Mutta piti alkaa tehdä myös omia. Rastas otti tästä kopin, teki joukkueelle useita sanoituksia, ja jossain vaiheessa muutkin alkoivat osallistua biisien tekoon. Rastas ehdotti myös laulujoukkueelle nimeä: Happy Huulet. Se hyväksyttiin yksimielisesti. – Jokin naiivi ajatus oli sekin, että veisimme tehtaan naisille kulttuuria. Nyt hävettää se parikymppisten naisten asenne, vaikkei se ollutkaan mitään sellaista, että opettaisimme heille jotain elämästä. Halusimme vain ilahduttaa, Alanko sanoo. Ensimmäiselle keikalle Tampellan tehtaaseen mentiin keväällä 1989 bussilla. – Tietenkin meillä oli jokin taskumatti mukana. Bussissa oli tosi hauskaa, mutta esiintyminen oli vakava paikka. Vuonna 1991 Happy Huulet soitti Tampereen Yo-talon Akkabileissä Tarharyhmän lämppärinä. Tarharyhmä solistinaan Maija Vilkkumaa oli yksi harvoja sen aikaisia tyttöbändejä. Akkabileet oli vänkä konsepti: bileet vain naisille. – Tiukka rajaus oli tuolloin tärkeä. Meidän piti saada jokin oma tila – ja tutkia sitä tilaa, Kaarina Nikunen sanoo. Sama oli Akkaryhmän kanssa: se oli vain naisille tarkoitettu jaosto ylioppilaskunnassa. Nykyisin jaosto on nimeltään tasa-arvojaosto. Myös miehet ovat tervetulleita sen toimintaan. Poissulkeminen on jäänyt historiaan. Lupa nauttia naisellisuudesta Tulimme pääosin sieltä, missä tytöt eivät soita kitaraa: Kuhmo, Siilinjärvi, Sulkava, Vaasa, Jyväskylä, Jurva, Oulu, Pirkkala. Tampereella moni löysi orastaville pohdinnoilleen muodon ja rakenteen. Moni tuli kodista, jossa tasa-arvo oli ollut itsestäänselvyys. Monen kotitausta oli vasemmistolainen ja tiedostava. Moni oli jo valmiiksi kokenut jonkinlaisen feministisen herätyksen. Tai kuten Satu Ranta-Tyrkkö sen ilmaisee, hän oli jo valmiiksi naisriehakkuuden kannattaja. Siihen asti feminismi oli ollut henkilökohtainen projekti – ajatus siitä, että minä naisena voin tehdä ja mennä. Akkaryhmän kautta meille avautui se, miten tämä kaikki liittyi yhteiskuntaan. Tuota aikaa oli edeltänyt vaihe, jossa feminismiin liitettiin ikäviä mielleyhtymiä. Sen yhteydessä käytettiin termejä nalkuttaminen, epäseksuaalisuus, peniskateus, miesviha, telaketjufeminismi. Happy Huulten näkökulma oli vastaisku tähän maisemaan. Toimme feminismiin huumorin ja vallattomuuden. Osoitimme, että feminismi on jännittävää ja hauskaa. Merja Määttänen sanoo, ettei Happy Huultenkaan feminismi ollut pelkästään naisten ja miesten ja tasa-arvon pohtimista. – Kyllä me ymmärsimme, että kyse on valtarakenteista, vaikka emme osanneetkaan käyttää termiä intersektionaalinen feminismi. Pohdimme tilaa ja kuka sitä saa yhteiskunnassa käyttää. Ei meillekään feminismi ollut vain sitä, että naisia sorretaan. Tajusimme, että kaikki voimme paremmin, jos vapaudumme ulkoa päin annetuista kapeista rooleista. Happy Huulissa oli myös lupa nauttia naisellisuudesta, vaikka se oli ihan erilaista kuin nyt. Halusimme pukeutua naisellisesti ja persoonallisesti – ja kehuimme toisiamme kauniiksi. – Niin, olimme murroskohdassa ja halusimme näyttää, että feministit voivat olla myös viehättäviä. Meitä edeltävät naiset eivät olleet tuoneet tätä puolta esiin, vaan tehneet selvän eron perinteiseen naiskuvaan, Nikunen sanoo. Kun Happy Huulet esiintyi eduskunnassa vuonna 1992, joku naispuolinen kokoomuspoliitikko kysäisi, onko värikäs ja rempseä pukeutumisemme kannanotto tai protesti. Omasta mielestämme olimme laittaneet kauneimmat mekkomme päälle. Naistutkimuksesta aiheita lauluihin Rastas muistaa päätyneensä Akkaryhmään mukaan naistutkimuksen opintojen myötä. Naistutkimuksen opintokokonaisuus oli aivan uutta – ja tunnetaan nykyisin sukupuolentutkimuksena. Rastas alkoi käsitellä naistutkimuksessa eteen tulleita asioita laulutekstien avulla. Osa biiseistä olisi voinut toimia naistutkimuksen esseenä, kuten kielen sukupuolisuutta käsittelevä Tasa-arvojenkka , jonka Rastas sävelsi ja sanoitti. Äiti oli lautamies ja sisko talonmiehenä/ Aino ja Leila on tiedemiehiä/ virkamiehen uralle pääs kaks serkkutyttöö/ ne on elinkeinoasiamiehiä Armeijassa naiset on lääkintämiehiä/ englanniksi ihminen on human being/ mankind tarkoittaa kaikkia ihmisiä/ äidinkieli kavalasti miehitettiin. – Tasa-arvojenkka , toiselta nimeltään Hyvät jätkät , muistuttaa kielen sukupuolittuneisuudesta ja siitä, että pitää olla oikeus puuttua pikkuasioihin silläkin uhalla, että on ilonpilaaja. Itseäni häiritsee tosi paljon, että akateemisessa maailmassa naiset ovat edelleen tiedemiehiä, Rastas sanoo. Nikunen muistuttaa, että yhteiskunnallisuuden ja poliittisuuden ohella Happy Huulten juttu oli tuoda seksuaalisuutta esille. – Siihen asti oli kuultu miesnäkökulmaa musiikissa, leffassa, kirjallisuudessa. Nyt meidän piti saada kertoa, miltä meistä tuntuu ja mitä me haluamme. Tahdoimme itse määritellä oman seksuaalisuutemme ja feminismimme. Emme enää halunneet, että mies määrittelee meitä. Porukassa mietittiin paljon myös valtaa. Esimerkiksi sitä, milloin voi sanoa ei. Nuorina naisina saimme paljon huomiota. Kävimme koko ajan kamppailua, kuka saa määritellä ja mitä. Näitä aiheita käsiteltiin esimerkiksi biiseissä nimeltä Tillikassa , Et saa ja Seksuaalifantasiat . Aika oli erilainen Treenien jälkeen menimme usein lähibaariin juttelemaan. Luottamus oli suurta. – Ryhmässä meillä ei harrastettu moralisointia. Mokista ei rangaistu, niille sai nauraa ja itkeä, Nikunen sanoo. Alanko kuvailee porukkaamme myös sanalla ”rahvaanomainen”. Itsesensuuria ei ollut, hyvässä ja pahassa. – Monihan kävi Häppäreiden treeneissä kääntymässä, muttei innostunut. Joillekin olimme vaan liikaa. Mutta kukaan ei koskaan reagoinut tuhahtelua rajummin. Nythän jengi hyökkää toisten kimppuun tosi aggressiivisesti varsinkin somessa. Kyllä, aika ennen somea oli eri aika, varsin armollinen. Jos laulaisimme nyt, joutuisimme käymään valtakunnallista keskustelua. Tuossa ajassa me olimme turvassa tamperelaisessa kontekstissa. Aika ajoin Rastasta myös hävetti. Vastasihan hän biisien tekijänä aika tavalla kokonaisuudesta. – Lauloimme välillä niin helvetin huonosti. Se vaivasi tosi paljon, varsinkin silloin, kun olimme tekemässä levyä. Vaikka olikin selvää, ettei menty musa, vaan sanoma edellä. Toukokuussa 1991 todellakin levytimme. Luottomiksaajamme Kari Hipponen oli tuottamassa levyä, jonka tarkoitus oli tuoda esille institutionalisoitujen yo-talo-housebändien musiikkia juhlistamaan yo-talon avajaisia. Mukana levyllä olivat myös tamperelaisbändit Alivaltiosihteeri, Pojat, Dog Eat Dog, Karibia-orkesteri ja Twang Bang Boom. Juuri tuon levynteon jälkeen ymmärsimme, että itsekritiikkiin saattaisi joskus olla aihetta. Makeinta ikinä Rastaan parikymppinen tytär on ollut seurassamme koko päivän – ja nyt hän haluaa ehdottomasti tulla mukaan, kun laulamme vanhan kansanlaulun Oi, kuinka hauskaa on tyttönä olla . Tyttären mielestä äidin nuoruus Häppäreissä on makeinta ikinä. Samaa sanovat lähes kaikki omista aikuistuvista tai jo aikuistuneista tyttäristään. Tyttärille on ollut nautinnollista nähdä äideistään jokin muukin puoli kuin kasvattajan ja äidin rooli – railakas, rempseä ja rohkea. En usko, että siitä on omille pojillenikaan haittaa, päinvastoin. Mutta mitä me ajattelemme nyt feminismistä? Mikä on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa? – 1990-luvun alku oli sitä, että kun sanoi olevansa feministi, sitä joutui aina perustelemaan. Nyt jos joku nainen sanoo, ettei ole feministi, tulee ensimmäisenä mieleen, mikä sitä vaivaa, Rastas kärjistää. Tosiasiassahan sitä joutuu tietyissä piireissä perustelemaan yhä. Aloittaessamme lauluhommat, joku saattoi myös kommentoida: ”Onko tuo tarpeellista? Onko naisilla muka jokin hätä?” Fanikuntaamme kuuluneet opiskelijapojat puolestaan saattoivat sanoa meitä ”hyviksi jätkiksi”. – Kun heille sanoi, ettemme me halua olla hyviä jätkiä vaan naisia, he saattoivat loukkaantua, Rastas muistaa. Suuri muutos on se, että koko identiteettipolitiikka on noussut feminismin keskiöön. Ei tarkastella vain sukupuolia, vaan myös etnisyyttä, rotua, seksuaalivähemmistöjä. Kaikki alakulttuurikuviot ovat enemmän esillä ja moniulotteisempia. – Kun metoo-kampanja alkoi, ajattelin, että nyt on feministin tilipäivä. Olimme puhuneet ja laulaneet noista asioista aikoinaan, mutta tila oli ihan toinen Meidän pitää olla kiitollisia nyt näille nuorille naisille – ja he voivat tietenkin kiittää meitä ja aiempia naisia pohjatyöstä, Määttänen sanoo. Nikunen sanoo työssään mediatutkimuksen professuurissa seuranneensa paljon metoota ja iloinneensa siitä, että opiskelijat ovat nyt taas kiinnostuneita sukupuolesta ja feminismistä. – Tässä välillä oli sellainen aika, ettei se ollut niin pinnalla. Suojanen näkee työssään aikuissosiaalityön johtajana, että nuoret naiset ahdistuvat nykyisin vaihtoehtojen runsaudesta. Se, että kaikki on mahdollista, että pitää saada niin paljon elämältä. – Näen myös sen, että feminismi on pikkuisen liian akateemista ja keskiluokkaista suurelle joukolle naisia. Se ei puhuttele heitä millään tavalla. Sekin on totta, että Happy Huulet lauloi ongelmista, jotka ovat hyvin monisyisiä. Maailma on muuttunut monissa asioissa, mutta toisissa ei juuri lainkaan. Moni asia mennyt valtavasti eteenpäin, mutta toisaalta vallalla on myös kylmä ja naisvihamielinen ajattelu. Paljon on vielä työtä tehtävänä. Mitä Happy Huulista jäi käteen? – Minulle se oli pääasiassa iloa ja nauttimista, ikuista festaria. Puhuimme asioista suoraan, mutta mukana oli huumoria. Saimme oman sukupolvemme opiskelijamiehet ainakin miettimään omaa puhetapaansa, Alanko sanoo. Jäähyväiskeikan yhteydessä totesimme: Happy Huulet oli äänenavausta. Nyt näemme, että sillä on ollut iso merkitys sille, mitä meistä on tullut. Viisi naista on päätynyt töihin opin­ahjoonsa Tampereen yliopistoon. Anna Rastas työskentelee akatemiatutkijana ja on perehtynyt erityisesti rasismiin, professoreina työskentelevät Laura Huttunen (sosiaaliantropologia) ja Kaarina Nikunen (mediatutkimus). Sanna Raudaskoski on sosiaalipsykologian lehtorina ja Leena Sulkanen hankeasiantuntijana. Satu Ranta-Tyrkkö työskentelee sosiaalityön lehtorina Jyväskylän yliopistossa, Riitta Suojanen aikuissosiaalityön johtajana Seinäjoen kaupungilla. Kolme tekee ammatikseen viestintää ja journalismia: Merja Määttänen Kehitysvammaisten tukiliiton viestintäpäällikkönä, Iina Alanko toimittajana ja Anni Valtonen toimittajana ja kriitikkona. Veivi Salminen on tätä nykyä eläkkeellä oleva luokanopettaja. Sanna Rummakko työskentelee projektipäällikkönä kahden kulttuurin perheiden asioita ajavassa Familia-järjestössä.