Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Tamperelainen huippunäyttelijä kertoo toistuvasta masennuksesta erittäin harvinaisessa haastattelussa – yksi käännekohta muutti kaiken: ”Ajattelin, että hän voisi olla minusta ylpeä edes hetken”

Vanhan ja kostean omakotitalon yläkerrassa huone ja keittiö. Portaiden yläpäässä tasanteella ämpäri toimittaa sisävessan virkaa. Mäen alla puusee. Tommi Raitolehto syntyi Helsingin maalaiskunnassa, nykyisellä Vantaalla. Kouluaikana muutettiin Itäkeskukseen Helsinkiin. Isä Olavi oli palo- ja pelastuslaitoksen asemamestari ja lentopelastuskunnan kouluttaja, miehekäs ja kunnioitettu. Isä oli Raitolehdon silmissä idoli. – Minusta tuntuu, että en koskaan riittänyt hänelle. Hän ei koskaan tuntunut hyväksyvän valintoja, joita tein, Raitolehto sanoo. Äiti Marja-Leena oli varastossa töissä ja syntyjään Tampereelta. Raitolehdon mummola oli Tampereen Lielahdessa. Siellä hän vietti kesälomat ja joululomat. Mummolassa oli hyvä olla. Stadi kuuluu vieläkin Raitolehdon puheesta. Helsingistä on jäänyt myös toinen sitkeä ominaisuus: Raitolehto kannattaa Helsingin IFK:ta. Jääkiekkopeleihin hänellä on tätä nykyä viha-rakkaus-suhde. –  Kun Helsingin IFK:n kannattajana menee niihin Tapparan peleihin, aina siellä on tullut turpaan, kun siellä on käynyt. Se on ollut niin nöyryyttävää, että en enää oikein halua edes mennä sinne. Velipuolikuu pelastaa Ura taiteen parissa ei käynyt Raitolehdon mielessäkään lapsena. Kirjalliset harrastukset rajoittuivat Korkeajännityksiin . Olitko nuorena diinari, punkkari tai diskohile? – Ei meillä Itiksessä ollut mitään tuollaisia. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän verkkareissa. Mulla ei ollut 1980-luvulla takatukkaa, mutta niillä kovimmilla jätkillä oli, ja Salomon-reppu ja Niken lenkkarit. Raitolehdolla oli huono näkö ja voimakkaat silmälasit. Ei hän suoranaisesti koulukiusattu ollut, mutta siinä hilkulla. Raitolehto kehitti koulumaailmaan selviytymiskeinon. Tuolloin 1980-luvun alkupuolella televisiosta tuli sketsisarja Velipuolikuu . Raitolehto osasi Velipuolikuut ulkoa. Hän oli myös hyvä imitoimaan. – Luulen että sillä Velipuolikuun imitoimisella, sellaisella hauskuuttamisella, pystyin kikkailemaan siinä välissä. Se oli ihan selviytymiskeino, Raitolehto sanoo. Peruskoulu meni muutenkin selviytyessä. Eihän lueta läksyjä, eihän -mentaliteetti vallitsi kaveripiirissä, Raitolehdolla oli keskittymisvaikeuksia. Tulisiko kokki Teatteri tuli Raitolehdon elämään vahingossa. Raitolehdosta piti tulla kokki. Hän kävi työharjoittelun Happy Days -nimisessä ravintolassa Helsingin keskustassa. Pisteet Roihuvuoren ammattikouluun olivat kasassa. Mutta sitten kohtalo, tai ehkä se lopulta oli Raitolehto itse, joka puuttui peliin. Raitolehdon sanoin ”jatkuva tarve miellyttää isää” tuli esiin. – Kun suvussa ei ole yhtään ylioppilasta, niin ajattelin, että hän voisi olla minusta ylpeä edes ohikiitävän hetken, Raitolehto sanoo. Poika tajusi kyllä, että lukemisesta ei tullut mitään. Mutta entä Kallion ilmaisupainotteinen lukio? Puotiharjun yläasteen opinto-ohjaajan hyllystä löytyi kellastunut Kallion lukion esite. Huippusuosittuun ilmaisutaidon eliittikouluun piti hankkia suosituksia ja pisteitä sopivista harrastuksista. – Minulla oli jääkiekko. Pelasin Roihuvuoren Roihun B-junioreissa ja keskiarvoni oli 7,9. Sanon että pääsin sinne, koska minulla oli kiintiömunat. Luokalla oli 5 poikaa ja 37 tyttöä. Kaikilla mimmeillä meidän luokalla oli 9 keskiarvo, Raitolehto sanoo. Jälkikäteen Raitolehtoa huvittaa, miten eri maailmasta hän tunsi tulevansa kuin luokkatoverit. – Porukka oli ihan eri maailmasta kuin se Puotiharjun ostarin jossakin porraskäytävässä kiljua ja keskikaljaa dokaava nuoriso, missä itse hengailin silloin. Koulussa oltiin tiedostavia, puhuttiin feminismistä, lesboudesta ja kasvissyönnistä. – Muistan ikuisesti, kun joku sanoi, että hän ahmii kirjoja. Olin lukenut Korkeajännityksiä ja lätkälehtiä. Omalla keskittymiskyvylläni jaksoin juuri sen 35-sivuisen sarjakuvan lukea yhdeltä istumalta läpi. Ilmaisutaidon tunnit olivat ihan järkyttäviä, pelkäsin ja jännitin ja jumalauta mua hävetti. Yritin olla jotain muuta kuin mitä mä olin. Se oli ihan kauheaa, Raitolehto sanoo. Nopeasti tilanne etenikin siihen, että Raitolehto alkoi lintsailla ja käydä hyppytunneilla oluella. Mutta sitten tapahtui jotain ratkaisevaa: kerran hyppytunnilla Raitolehto osui katsomaan videon Jouko Turkan vetämistä Hamletin harjoituksista. – En tiennyt, mitä ne ihmiset tekivät, mutta he ovat enemmän kuin kukaan, jonka olin nähnyt missään. Pumppasivat ja tekivät tunneharjoitteita, hikisiä ja räkäisiä ihmisiä painoi menemään. Raitolehto sanoo, että hänessä itsessään on ollut paljon patoutunutta tunnetta, joka on etsinyt väylää purkautua. Se olisi ehkä voinut purkautua myös vaikka punkkia soittamalla, mutta ulos se oli saatava. Väyläksi valikoitui sitten teatteri. Tuo patoutunut tunne on toiminut Raitolehdon polttomoottorina ja purkautunut näyttelijän työssä välillä onnistuneesti, välillä istumatta esityksen kokonaisuuteen ollenkaan. – Se on aiheuttanut minulle ongelmia, masennustakin. Olen ollut masentunutkin todella pitkiä aikoja, Raitolehto sanoo. "Tästä ei tule mitään” Kun Raitolehto lopulta aloitti himoitun Teatterikorkeakoulun, hän oli jo heti ensimmäisenä syksynä varma, että on väärässä paikassa. – Jäin jo syys-lokakuussa himaan makaamaan, että mistään ei tule mitään. Koulun mittaan Raitolehto ehti käydä useampaankin otteeseen ilmoittamassa, että ahdistaa ja hän on niin paska, että lopettaa. Näyttelijäntyön professorina toimineelle Kari Väänäselle Raitolehto kertoi jossakin vaiheessa niinikään lopettamisaikeistaan. Istuttiin pienessä kopissa Kulttuuritalolla Helsingissä. Väänänen poltti sikaria. Raitolehto poltti tupakkaa. – Vänä sanoi, että joo äläs nyt. Että minä tiedän, tämä homma on ihan hirveää välillä. Välillä oli pakko tuulettaa savuja pihalle. – Tuli sellainen olo, että mennään taas eteenpäin. Heti Teatterikorkeakoulun jälkeen Raitolehto esiintyi tinkimättömyydestään kuuluisan Kristian Smedsin vasta perustetussa Teatteri Takomossa, Ibsenin Brandin nimiosassa rottia vilisevällä vanhalla ratikkahallilla. Raitolehto puristi kaiken itsestään ja siveli illalla kivistäviin lihaksiin hevoslinimenttiä. Raitolehto vertaa omaa tapaansa tehdä teatteria henkiseen väkivaltaan, jota ihminen tekee itselleen. Se on runnomista ja itsensä likoon laittamista. Rouvan siivellä Mutta miten ihmeessä tuo raastavaan taiteilijuuteen ja tuskaan tottunut näyttelijä, päätyi tänne, Tampereen Työväen Teatteriin kuukausipalkalle? Tapahtumien saaman käänteen takaa löytyy näyttelijä Petra Karjalainen , joka kävi Teatterikorkeakoulua ylemmällä vuosikurssilla. Raitolehto ”styylasi” tuolloin Karjalaisen kanssa, joka oli käynyt jo kouluaikana Tampereella musikaaleissa esiintymässä. TTT:n johtajalla Jussi Helmisellä oli Raitolehdon mukaan ajatus kiinnittää pariskunnan molemmat osapuolet. – Pääsin silloisen rouvani siivellä teatteriin, Raitolehto höröttää. Oikeasti Raitolehto kaipasi muutosta. Sellaista hän alkaa kaivata oikeastaan aina ja missä tahansa, tuntee ettei oikein kuulu sinne missä on. – Ajattelen, että sitten, kun hän siirryn jonnekin toiseen paikkaan, tapahtuu jotakin, on parempi ja ymmärrän jotain. Mutta kun tulin tänne, tajusin, että tänne minä jään, Raitolehto sanoo. ”Saan olla joku muu” Ja tänne hän jäi. Näyttelijä Tommi Raitolehto on 23 vuotta esiintynyt suurissa rooleissa. Uskomaton Lauri Viita, Kekkonen, huikea Englannin kuningas. Viettelysten vaunun Stanley. Suurmiehiä, kuninkaita ja pääosia. Ken on koskaan käynyt Tampereella teatterissa, on todennäköisesti nähnyt Raitolehdon lavalla. Suuri yleisö saattaa muistaa Raitolehdon Taivaan tulet -sarjan kiinteistöjohtaja Vesa Bessonoffina. Raitolehto ajattelee edelleen joka kerta, kun hän näyttelee, että tämä on se viimeinen rooli. – Tämä on raastava laji ja vaatii niin paljon. Ja sitten taas kun olen näyttämöllä, parhaimmillani tajuan, että täällä olen turvassa. Olen vapaa oman mieleni uuvuttavasta tyytymättömyydestä. Näyttämöllä hyväksyn itseni paremmin. Näyttämöllä on maailma, jossa Raitolehdolla on selkeät ladut. Siellä on raamit, siellä on hyvä olla. Se on kuin kupla. – Kun sieltä kuplasta astuu ulos, on puhdistunut olo. Kaikki huomio on jossain muualla kuin itsessä. Esillä oleminen ei kiinnosta minua pätkääkään. Näytteleminen on minulle sitä, että saan olla vähän aikaa joku muu. Yleinen tyytymättömyys ja ristiriitainen suhde työhön ovat kuitenkin jääneet taka-alalle. Raitolehto on yhä täynnä olemisen levottomuutta. Mutta asiat ovat mennet tärkeysjärjestykseen. – Ykköskorin asioita on se, että me pysymme täällä, lapsi käy koulua ja hänellä on kaverit. Kaikki on tässä. Vaikka itse jotenkin kipuilisin, ymmärrän paikkani ja tehtäväni tärkeyden. Minulle voi tapahtua mitä vain, mutta kun lapsilla on asiat hyvin, minulla on kaikki hyvin. Kotona Kun Raitolehdon lapsi syntyi, hän jäi heti virkavapaalle. Oli lapsen kanssa kotona, ainakin kaksi vuotta. – Meillä on kyllä oltu niin paljon kotona. Nyt kun sitä katsoo taakse päin ja sitä, miten tuo jengi kotona jaksaa ja voi, niin on että hyvä että ei ole hampaankolossa mitään. En tiedä mitä olisi voinut tehdä toisin. ”Jengiin himassa” kuuluu lasten lisäksi puoliso, näyttelijä Karoliina Blackburn . Millaista on kahden näyttelijän asuminen saman katon alla? – Me ymmärrämme hyvin toisiamme. Uusioperheellä on erilaisia vaiheita, mutta ei ainakaan yrityksestä ole jäänyt kiinni, Raitolehto sanoo. Raitolehto sanoo, ettei ole koskaan voinut niin hyvin kuin nyt. Sen eteen hän on tehnyt kovan työn. Lukenut. Keskustellut ihmisten kanssa. Meditoinut. Tarkkaillut mitä ajatuksia päässä kiertää, huomannut miten piintyneet ajatukset hallitsevat näkemyksiä itsestämme. –  Olen ollut terapiassa useaankin otteeseen. Olen käynyt läpi erilaista itseni hyväksymistä. Ja sitten vain jotenkin kamppaillut, paininut ja tehnyt helvetisti duunia. Välillä on tullut oivalluksia. Onneksi vanhetessa on Raitolehdon kohdalla käynyt niin, että mies on alkanut vapautua ja hyväksyä itseään enemmän kuin ennen. – Voin itseni kanssa paremmin kuin koskaan. Viime aikoina Raitolehto on pyörinyt netissä autosivuilla. Eikä minkä tahansa laisten autojen vaan sellaisten pakettiautojen, joihin on rakennettu asunto: sängyt, pienet keittiöt ja ripustettu jouluvalot. Mielessä kytee sittenkin ajatus vapaudesta. Siitä, että voisi siirtyä paikasta toiseen, ajella ehkä jossain Euroopassa. Koti olisi siinä, mihin sen parkkeeraa. Ja sinne tulisi perhe mukaan.