Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kun urheilija haluaa voittaa ja on valmis tekemään sen eteen mitä vain, hän turvautuu partaveitseen tai ammoniakkiin

Jokaisella yksityiskohdalla on merkitystä, kun kilpaillaan paremmuudesta. Niinkin pieni asia kuin ihokarva voi vaikuttaa kilpailusuoritukseen. Näin uskotaan ainakin uintipiireissä. Maajoukkueuimari Teemu Vuorela jäi viime joulukuun SM-uinneissa 12 sadasosan päähän Suomen ennätyksestä. Laji oli sadan metrin sekauinti ja ennätys Jani Sievisen nimissä. – Ehkä jos olisin sheivannut paremmin, se olisi voinut mennä rikki, Vuorela toteaa. Uimari arvioi, että karvat voivat hidastaa uintia sadan metrin matkalla jopa puoli sekuntia, toki uimarin karvaisuudesta riippuen. – Kun kilpaillaan ajasta, niin se voi ratkaista monta mitalia. Olympiamitalit ovat ratkenneet usein vain yhden sadasosan turvin. Kyllä se vaan vaikuttaa, vaikka sitä ei maallikkona osaisi ajatellakaan. Mystinen olo Uimari Veera Kivirinta muistelee pyytäneensä aikoinaan lukion fysiikan ja kemian opettajaa tutkimaan, vähentääkö karvanpoisto veden vastusta iholla. – En enää muista, miten sitä tutkittiin, mutta kyllä siitä hyötyä on. Ei mitään älyttömän suurta, mutta sen verran kuitenkin, että ajeleminen kannattaa. Toinen syy sheivaamiselle on tunne. Jos ei ole hetkeen sheivannut ja hyppää ajeltuna altaaseen, olo on mystinen. – Vesi luistaa ihan eri tavalla, olo on sulava. Se vaikuttaa henkisesti. Tuntuu, että nyt mennään kovaa, Vuorela kertoo. Tätä tunnetta ei tuhlata turhan takia. Siksi karvat ajellaan vain pääkisoja varten. – Jos koko ajan sheivaa, se ei enää ole niin erikoista. Arvokisoissa kaikki sheivaavat, Vuorela toteaa. Kulmakarvat säästyvät Eroja on siinä, mitä sheivataan. Useimmat ajelevat sääret, vatsan, kainalot ja rinnan alueen. Miehet myös parran. Osa uimareista ajelee nenästä alaspäin kaiken käsivarsia ja selkää myöten. Kivirinta sheivailee isoja kisoja varten kädet, reidet ja jopa sormet ja varpaat. – Olen kokeillut sheivata myös kämmenet. Eihän niissä karvoja ole, mutta ehkä se vähän ihoa raaputti. Kulmakarvat pysyvät, niitä ei uhrata. Karvojen ajelu on myös rituaali, jossa siirrytään kisamoodiin. – Kun pääsemme kisahotellille ja huoneisiin, niin vesi lorisee ja kaikki sheivaa. Jos kotoa onkin lähdetty rennoin mielin, niin tässä kohtaa mentaliteetti muuttuu, Vuorela sanoo. Sheivailuskandaali Valmistelu on syytä tehdä huolellisesti, sen Veera Kivirinta on kantapään kautta oppinut. Neljä vuotta sitten hän osallistui Lontoossa pitkän radan EM-kisoihin. – Sheivailin edellisenä päivänä ja vetäisin säären vierestä kunnon suikaleen. Jalkaan tuli tosi paha haava, joka vuosi koko ajan. Uinti meni ihan vihkoon, sääreen teki kipeää ja oli vaikea keskittyä. Kivirinta kertoi tämän myös uinnin jälkeisessä haastattelussa, ja niin syntyi pienimuotoinen sheivailuskandaali. Nuori uimari luki uutisen yhteydessä olevia kommentteja, joissa arvostelijat olivat valmiita lähettämään moisen mokan tehneen uimarin kotiin. Itkuhan siitä tuli, mutta onneksi kisamatka sai lopulta onnellisen päätöksen. – Viisi päivää myöhemmin uin päämatkallani viidenneksi. Olen ollut varovaisempi sen jälkeen. Enää ei saa kiirehtiä. Pakko olla altaassa Koronan takia uimahallit ovat olleet kiinni ja uimarit ovat kärvistelleet kuivalla maalla. Kivirinta on nyt päässyt ainoana uimarina Oulussa harjoittelemaan Raksilan uimahalliin. – Olen siitä superkiitollinen. Voihan sitä lenkkeillä ja muuta, mutta tuntumaa uintiin voi ylläpitää vain vedessä. Kivirinnan oli tarkoitus uida syksyllä EM-kisoissa, mutta ne siirtyivät ensi vuoteen. Viime EM-uinneissa Kivirinta oli viides. Teemu Vuorela puolestaan asuu Jyväskylässä. Hän joutui pitämään kuukauden tauon altaasta, mutta nyt hän on jälleen elementissään. – Jos tauko olisi kestänyt kaksi tai kolme kuukautta, olisin miettinyt, jatkanko uintia enää. Tämä on niin spesifi laji, että on vain pakko olla altaassa. Vinoilua luvassa Karvojen ajelua tehdään myös pyöräilypiireissä. Säärikarvojen vaikutus pyöräilijän kilpailusuoritukseen on kiistanalaisempaa, mutta yhtä kaikki karvattomat sääret kuuluvat lajiin. – Karvojen tuulenvastuksesta vitsaillaan, mutta on se myös esteettinen kysymys. Onhan se hirveää, kun ollaan trikoot päällä virtaviivaisen näköisinä ja sääret rehottavat, pyöräilijä Jarkko Niemi sanoo. Team Continental Focuksessa ajava Niemi kokee karvattomat sääret myös helpompina huoltaa. – Pyöräilyssä käytetään paljon lämmitysaineita ja -voiteita, jalkoja myös hierotaan paljon. Senkin takia on hyvä ajella sääret. Lajiyhteisö pitää osaltaan huolen, ettei sheivailua tee mieli jättää väliin. – Jos jalat on keväällä kisoissa ajelematta, niin kyllä siitä lähtöviivalla vinoillaan. Karvattomuus koskee ilmeisesti vain sääriä. Esimerkiksi parrankasvu ei aiheuta naljailua lähtöviivalla. Mutta mistä tapa on tullut? – En osaa sanoa. Aina se on kuulunut pyöräilyyn, enkä ole sitä sen kummemmin ajatellut, Niemi toteaa. Boheemien laji Ultrajuoksijoiden keskuudessa ei karvoihin katsota. – Etenkin polkujuoksu on boheemien kavereiden laji. Monet miehet tykkäävät kasvattaa partaa, ja ulkoinen olemus voi olla muutenkin vähän epäsiisti, ultrajuoksija Ville Maksimainen kertoo. Maksimainen juoksi toissa vuonna polkujuoksijoiden eliittikisana pidetyssä Ultra-Trail du Mont-Blanc -kilpailussa historian parhaan suomalaisajan. Hän on juossut sadan mailin vuoristoultrakisoja, mutta haaveilee siirtyvänsä 200 mailin kisoihin. – Minun piti aloittaa kisat syyskuussa Sveitsin Alpeilla, mutta kilpailu todennäköisesti siirtyy eteenpäin. Tammikuussa on sitten Englannissa kilpailu, jossa on tarkoitus juosta 420 kilometriä. Pitkää matkaa juostessa oleellisinta on välttyä hankaukselta. Niinpä Maksimaisen kisarepussa kulkee ihovoidetuubi. – Jalkojen rasvaukseen on mitä ihmeellisimpiä voiteita. Toinen suorituksen kannalta olennainen rasvattava paikka on nivusten seutu. Hiertymät sillä alueella katkaisevat tehokkaasti matkanteon tai ainakin hidastavat sitä. Miehillä paita voi myös hiertää nännit verille. Nekin joko rasvataan tai teipataan. Ultrajuoksukilpailuissa energiaa kuluu valtavasti, ja sitä on saatava nopeassa muodossa. Maksimainen vannoo kofeiinipitoisten energiageelien nimeen, mutta suomalaisessa ultrajuoksuskenessä yksi makea tuote nauttii jo kulttisuosiota. – Vihreät kuulat eivät kuulu omiin suosikkeihini, mutta ovat yleinen näky kisapiireissä. Ne ovat puhdasta hiilaria kompaktissa muodossa. Haju avaa hengitystiet Voimailulajeissa keho tulee herättää maksimaalista suoritusta varten. Toinen läpsii itseään vyöllä, toinen hakee ihanneolotilaa rentouttavan musiikin kautta. Yksi yleinen käytäntö on nuuhkaista ammoniakkia ennen lavalle menoa. Pistävä haju avaa hengitysteitä ja auttaa heikotukseen, jos painon nostaminen aiheuttaa huimausta. Painonnostaja Anni Vuohijoki ei käytä ammoniakkia, mutta toinen voimailijoiden erikoisuus, korvien puristelu, on tuttua. – Se on aika yleistä. Valmentaja tai kilpailija itse puristelee korviaan, kipu nostaa adrenaliinitasoja. Lihaksia herätellään myös läpsyttelemällä. Lyödään esimerkiksi selkään ja reisiin. Tätä näkee myös muissa nopeaa hermotusta vaativissa urheilulajeissa, Vuohijoki kertoo. Raju pudotus Kamppailulajeissa on erilaisia erikoisuuksia, mutta yhteistä on painoluokissa otteleminen. Nyrkkeilijät, vapaaottelijat, judokat ja monet muut kaksinkamppailijat hakevat voima- tai ulottuvuusetua tiputtamalla painoa kilpailuihin. Etenkin painijat ovat tunnettuja kovista painonvedoista. – Painissa on koko ajan voimakas kontakti vastustajaan. Sillä saadaan massa- ja voimaetua, Tuomo Karila kertoo. Karila on entinen arvokisapainija, lääkäri ja painiliiton hallituksen puheenjohtaja. Hän paini aikanaan 82 kilon sarjassa. Normaalipaino hänellä oli tuolloin 96 kiloa. – Pudotin ensin painoa rasvasta kolmen neljän viikon ajan ja sitten kaksi, kolme vuorokautta nesteistä. Karila muistuttaa, että painonveto ei ole laihdutuskikka vaan taitolaji, joka pitää tehdä oikein. Keho ei kestä kuivuutta kovin pitkään. – Minä olin kova hikoilemaan, mutta painonveto on yksilöllistä, kaikki eivät sitä siedä. Atlantan olympialaisissa Karilan paino oli puntarilla 82 kiloa iltapäivällä kello 16. Seuraavan päivän aamuna paino oli jo 90 kiloa. Enää painijat eivät käy puntarilla edellisenä päivänä, vaan kisapäivän aamuna. Koska tankkausaikaa on vähemmän, ei painonvetokaan voi olla liian kova. – Nykyään kuusi kiloa on aika normaali määrä tiputtaa painoa arvokisoihin. Sen verran rankkaa puuhaa painonveto on ollut, että se ei vuosienkaan jälkeen hymyilytä Karilaa. – Siinä ei ollut mitään hauskaa. Päätä särki, ja energia oli tosi vähissä. Aina kun näin portaat, otti päähän ja valitsin hissin. Viimeiset nesteet hikoiltiin avaruuspukuja muistuttavat hikipuvut päällä saunassa. Siellä ei läppä lentänyt. – Mietin aina, että tämä on viimeinen kerta, vihaan saunaa. Mutta kurjuus unohtui, kun sai Osmosalia [nestehukan torjumiseen tarkoitettu lääke] ja vettä ja pääsi syömään.