Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Avioidu sotainvalidin kanssa ja tee kuusi lasta – Näin Kotiliesi neuvoi lukijoitaan sota-aikana, ja ohjeet kohdistuivat erityisesti nuoriin naisiin

”Reipas, iloinen, vain vähän yli 20-vuotias Maija liikkui vaivattomasti aivan oudossa ympäristössä ohjaten sokeaa miestään. Hänen kasvoillaan ei huomannut aavistustakaan masennuksesta, ei jälkeäkään raskaalta tuntuneista menetyksistä, niillä asui tyyni levollisuus ja hiljainen palvelemisen ilo, ja miehen kasvot loistivat hänen saadessaan tukea vaimonsa käsivarresta. Olisipa jokaisella invaliidilla, jokaisella sotasokealla, tällainen tuki elämässä, iloinen, elämänuskoinen vaimo, […] KL 16/1942 )” Näin kuvailtiin so tainvalidin vaimon arkea Kotiliedessä vuonna 1942. Nimimerkillä M.N. kirjoitettu juttu antaa hyvän kuvan siitä, millaista naiseutta aikakausilehdessä toisen maailman­sodan aikana rakennettiin. Lehden maailmassa kaikki naiset olivat kotirintamanaisia: joko äitejä tai puolisoja, jotka antoivat läheisensä uhrattavaksi sodassa, tai nuoria naisia, joiden tehtävänä oli tehdä mahdollisimman ­pian mahdollisimman paljon lapsia – ja mieluiten sotainvalidin kanssa. – Kotiliedessä ilmestyneissä jatkokertomuksissa häilyväluonteinen tytönhupakko soittelee alussa pianoa ja haaveilee jostakin vähemmän tärkeästä, kuten vaikkapa opiskelusta. Tarinan edetessä hän kasvaa ja ymmärtää uuden roolinsa yhteiskunnassa. Eikä aikaakaan, kun kuvaan astuu sotainvalidi, jonka karun jalouden ja sankaruuden nuori nainen näkee, kertoo toimittaja Seija Aunil a. Hänen väitöskirjansa Kuinka naistenlehdestä tuli osa sotapropagandaa. Naisideaalin muodostuminen ja muokkautuminen Kotiliesi-lehdessä toisen maailmansodan aikana tarkastetaan viikonloppuna Jyväskylän yliopistossa. – Nuori nainen tulee ikään kuin kädeksi sodassa invalidisoituneelle miehelle. Hänestä on hienoa ottaa Anteron tuulessa heiluvasta hihasta kiinni. Ja sitten hän alkaakin synnyttää lapsia ja ta­juaa, että koulutus on tässä elämässä ihan toissijaista, Aunila jatkaa kuvailuaan. Rooli kapeutui nopeasti Idean tutkimukseensa Aunila sai työssään Yleisradion Elävän arkiston tuottajana. Kun hän tutki rakastamiaan vanhoja naistenlehtiä, hän huomasi, että Kotiliedelle tapahtui sota-aikana jotain outoa. Lehti oli aiemmin keskittynyt kodinhoitoon ja antanut vinkkejä puutarhanhoitoon, nyt lehden sivut yhtäkkiä täyttyivät jutuista, joissa ohjeistettiin kotirintamaa. Ennen toista maailmansotaa Kotilieden ideaalinainen oli ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen. Sodan alettua naisen rooli alkoi nopeasti kapeutua, Aunila huomasi. – Minut yllätti eniten se, miten voimakkaasti ohjeistus kohdistui nuoriin naisiin. Aivan kun häkki heidän ympärillään olisi tiivistynyt ja alkanut rajata tilaa joka puolelta, Aunila kuvailee. Miestappioiden kasvaessa naisen biologinen tehtävä korostui. Lehden jutuissa saatettiin kuvailla, miten itsellisen ja koulutetun naisen elämä jää vaillinaiseksi verrattuna usean lapsen äidin elämän täyttymykseen. – Erityisesti nuoria naisia patistettiin synnyttämiseen, jotta he ehtisivät saada mahdollisimman suuren lapsikatraan. Oma porsas tai viljelysmaa olivat todellisia asioita, koulutus jotain häilyvää, joka vain johtaa mielen epätasapainoon. Sodan päätyttyä naisia kehotettiinkin suoraan luovuttamaan opiskelupaikkansa miehille, hän jatkaa. Lisääntymisvaadetta Kotiliedessä ajoi erityisesti Väestöliiton varapuheenjohtaja Elsa Enäjärvi-Haavio , joka kuului lehden neuvottelukuntaan. Hänen missionaan oli saada kaikki Suomen lisääntymiskykyiset naiset synnyttämään kuusi lasta. Tällä tavoin maa ehkä juuri ja juuri sel­viäisi kansakuntana valtavista miestappioista huolimatta. Kolme puhetapaa Aunila käytti väitöskirjansa metodina diskurssianalyysiä ja löysi kolme erilaista puhetapaa, joiden avulla kotirintama­naiseutta rakennettiin. Kaiken pohjana oli pappien tuottama ja koko yhteiskuntaa koskeva ajatus, jonka mukaan sodalla on suurempi tavoite kuin vain omien rajojen puolustaminen: kyse oli koko länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän ja sivistyksen puolesta taistelemisesta. Kotilieden toimitus julkaisi pappien ajatuksia muun muassa pääkirjoituksina, ja sama kristillis-konservatiivinen ajattelumaailma vaikutti taustalla toimituksen jutuissa, joissa lukijoita saatettiin puhutella hyvinkin suoraan esimerkiksi kirjemuodossa. Oli myös aivan tavallista, ettei fiktion ja faktan rajoista välitetty ja juttuja kirjoitettiin usein nimimerkin turvin. Näin häivytettiin kirjoittajan persoona ja toisaalta luotiin kuvaa laajasta kirjoittajakunnasta. Kaikkien artikkeleiden tarkoituksena oli tukea lukijoiden ymmärrystä sodan oikeutuksesta ja lisäksi vahvistaa ”oikeanlaista” naisideaalia, eli saada heidät sisäistämään roolinsa osana sodan koneistoa ja antamaan panoksensa yhteiskunnalle. Tämä tarkoitti muun muassa sitä, että sodassa tulevat uhrit tuli ymmärtää sankareina. Koska lukijoita ei voinut käskeä toimimaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla, toimitus lähestyi heitä tunteisiin vetoavilla jutuilla. Osa uhritarinoista oli fiktiivisiä, osan kirjoitti poikansa sodassa menettäneet pakinoitsijat pienviljelijäemäntä Impi Aronaho ja kirjailija Tyyni Tuulio . – Toimituksessa kotirintama­ideaalia osattiin rakentaa todella taitavasti ja valita, mitä tunteita vahvistettiin ja mitä taas suljettiin pois. Kyse oli viihdesisällöistä, joiden oli tarkoitus tukea ihmisten elämää sota-aikana, eikä oikeastaan enää journalismista, Aunila sanoo. Aunilan mukaan lehden jutuissa korostui arkkityyppinen tragedian kaava. Ensin kertoja kohtaa menetyksen, mutta kokee pian tämän jälkeen valaistumisen ja ymmärtää, että uhrin antaminen on hänen suuri tehtävänsä, josta hän on kiitollinen. – Uhritarinoissa äidit ja puolisot antoivat uhrinsa, kun heidän poikansa tai miehensä kuolivat rintamalla. Kuolleet miehet olivat sankareita ja heistä kasvoi sankaruuden ketju, jossa kaatuneen jälkeläinen oli sankarin lapsi ja tämän äiti sankarin vaimo. Nainen saattoi siis saada sankaruutta miehensä kuoleman tai invalidisoituimisen kautta, Aunila kertoo. Suru ja katkeruus eivät kuitenkaan olleet sallittuja tunteita äideille ja leskille, sillä niiden ajateltiin murentavan sankaruutta ja kestävyyttä. Niinpä esimerkiksi rakkaan poikansa menettänyt Aronaho keksi kielletyille tunteilleen kiertoilmaisun. Hän projisoi kirjoituksissaan tuntemaansa vihaa, surua ja pettymystä mieheensä ja kertoi surustaan tossukkamaisen miehensä tuntemuksina. Tuulio puolestaan projisoi surunsa avaruuteen ja luontoon. Hän kirjoitti pienestä sinisestä kukasta ja sen kuihtumisesta sekä maalaili, miten pikkiriikkisiä ihmiset ovat äärettömän avaruuden osana. Erityisen vahvasti kotirintamanaiseutta rakennettiin toimittaja Katri Bergholmi Isoäiti vastaa -palstalla. Isoäiti oli lehden matriarkka, jota lisääntymisvaatimukset eivät enää koskeneet. Hän saattoi omaan elämänkokemukseensa ja tietoonsa nojaten keskittyä muiden neuvomiseen. – Isoäiti asettui kaikkien yläpuolelle. Hän ei neuvonut pelkästään siinä, miten toimia, vaan myös, miten suhtautua, ajatella, kokea ja tuntea. Sen hän kertoi jokaiselle hyvin tarkasti, Aunila kertoo. Näin Isoäiti vastasi nuorelle leskelle kirjeenvaihtopalstallaan huhtikuussa 1940: ”Sinäkin olet joutunut antamaan rakkaimpasi, antamaan kalliin, pyhän uhrin isänmaalle. Miten raskaalta se tunteneekin, olet sittenkin onnellinen, kun miehesi on maamme sankareita ja on jättänyt sinulle ja pienokaisellesi kunniakkaan ja velvoittavan nimen perinnöksi.” (KL 7/1940) Nuoret lesket ongelma Leskeys oli Kotiliedelle vaikea aihe, varsinkin, jos leski oli nuori eikä ollut vielä ehtinyt toteuttaa lehden ihannetta monilapsisesta perheestä. – Ajateltiin, että on moraalisesti todella kyseenalaista, jos nainen menee uudelleen naimisiin, koska lesken kuuluu vaalia miehensä muistoa. Sen katsottiin olevan väärin myös sankarivainajan lapsia kohtaan, Aunila kertoo. Jos leski oli jäänyt lapsettomaksi, hän jäi outoon välitilaan ja ikään kuin palautui nuoren naisen kategoriaan. – Hän oli tietyllä tavalla epäkelpo ja hänen toivottiin löytävän elämälleen tarkoitus siitä, että auttaa yhteiskuntaa työpanoksellaan. Oli hyvin sattuman­varaista, mihin rooliin sattui tipahtamaan. Aunilan väitöskirjasta selviää, että sotapropagandaa rakennettiin nimenomaan Kotilieden tekijöiden – ja ennen kaikkea päätoimittaja Alli Wiherheimon vuonna 1941 nimeämän neuvottelukunnan – voimin. Naiset siis ohjeistivat toisia naisia siitä, miten heidän tulisi kotirintamalla elää, ajatella ja tuntea. Iso rooli oli päätoimittaja Wiherheimolla, joka tuntui vetävän lehteä täysin omaan suuntansa. Kun Aunila kävi läpi Wiherheimon yksityisarkistoa, hän ei löytänyt mitään viitteitä siitä, että Wiherheimoa olisi ulkopäin ohjeistettu siitä, että lehdessä pitäisi kirjoittaa erityisen isänmaallisesti. Kustantaja Yhtyneet Kuvalehdet päinvastoin kritisoi päätoimittajan linjaa ja olisi toivonut, että Kotiliesi olisi pysynyt viihteellisempänä ja moninaisempana lehtenä. Se ei kuitenkaan puuttunut siihen, sillä lehti myi hyvin – sen levikki oli yhtä iso kuin Suomen Kuvalehden . Kotilieden rinnalle Yhtyneet Kuvalehdet perustikin Hopeapeilin , joka vastasi paremmin sen käsitystä modernista naistenlehdestä. – Wiherheimo oli todella iso mediavaikuttaja, vaikkei hän itse kokenut olevansa toimittaja, vaan ajatteli olevansa suomalaisen naisen ja isänmaan asialla. Häntä ei toimittajapiireissä juuri tunnettu, sillä hän ei koskaan käynyt missään tapaamisissa. Se saattoi johtua siitä, että hän oli harras kristitty eikä käyttänyt alkoholia, Aunila sanoo. Kotiliettä tekemään Wiherheimo kokosi samanmielisten kirjoittajien joukon, ja toimitus teki 1942 matkan natsi-Saksan naisorganisaation vieraaksi. – He ottivat kutsun vastaan ilomielin, sillä suomalainen sivistyneistö ihaili ja kaipasi vanhaa kulttuuri-Saksaa, Aunila kertoo. Hänen mukaansa Wiherheimo koki Saksan juutalaisvastaisuuden ikävänä, mutta vaikuttui organisaatiosta, johon tytöt otettiin heti lapsena sisään. Tehokkaassa koneistossa nuoret naiset siirtyivät sujuvasti tyttöjen asepalveluksen kautta perheenemänniksi. – Saksalaiset myös näyttivät vahvoilta, mikä korreloi hänen mielessään suomalaisen ei-kaunistautuvan naistyypin kanssa. Eriarvoiset asemat Mielenkiintoista oli, että Kotilieden tekijät eivät itse noudattaneet lukijoille antamiaan neuvoja. Ajan vaatimukset eivät koskeneet heitä. – Enäjärvi-Haavio tosin synnytti viisi lasta, mutta hänen olikin helppo suorittaa tätä hienoa, itse laatimaansa tehtävää. Hänellä nimittäin oli hyvä tukiverkosto ja kaksi apulaista, joten hän ehti ottaa päiväunia ja pääsi esimerkiksi aina halutessaan lääkäriin, Aunila kertoo. Hänen mukaansa onkin myytti, että sota-aikana suomalaisten kesken olisi vallinnut suuri solidaarisuus. Ihmiset elivät valtavan erilaisissa olosuhteissa ja heillä oli hyvin erilaiset mahdollisuudet toteuttaa asioita elämässään. Päätoimittaja Wiherheimo taas haaveili kulttuurikodin perheenemännyydestä, muttei koskaan saavuttanut unelmaansa. – Hänen päiväkirjoistaan tulkitsin, että hänellä oli koko ajan päättymätön haave rakkaudesta, jota hän ei voinut saavuttaa. Se tuska oli koko ajan läsnä hänen elämässään. Hän kohdisti paljon tunteita lehden toimitusneuvostoon kuuluvaan Mandi Hannulaan , joka asui toisen naisen kanssa. Päiväkirjoissaan hän tavallaan kirjoittaa auki tähän liittyvää toiseutta, Aunila kertoo. Sodan päätyttyä Kotilieden tuottama propaganda loppui kuin seinään ja se luopui kotirintamanainen-ideaalistaan. Väitöskirjan keskeinen huomio ei kuitenkaan ole vanhentunut, sillä kaikkina aikoina valtaapitävät ovat pyrkineet määrittämään naisen tilaa. – Usein murroskohdissa ­uuteen järjestykseen ei pakoteta, vaan he, joilla on valta alkavat määrittää, mikä on terveen järjen mukaista. Se on tosi sala­kavalaa, ja yllättäen paljon määrittämistä tapahtuu juuri nuorten naisten ympärillä, Aunila sanoo. Seija Aunilan väitöskirja tarkastetaan Jyväskylän yli­opistossa 12. syyskuuta klo 12. Tilaisuutta voi seurata suorana Jyväskylän yliopiston nettisivujen kautta .