Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kun voimat loppuivat ja elämä romahti, Meiju Niskala laski lampunkantoja ja tennarin nauhoja – "Moni ei kestä katsoa sairastunutta, koska siinä voi joutua lähelle kärsimystä"

Taiteilija-kirjailija Meiju Niskalalla on kolme lammasta, muutama pörheä silkkikana sekä iso puutarha. Puutarhassa kasvaa perennoja, kehäkukkia, lipstikkaa, minttua, oliiviyrttiä ja kokeeksi esimerkiksi sinisiä ja punaisia heiniä. Yksi kanoista on tehnyt katajan alle pesän ja hautoo siellä nyt munaa. Yhtenä aamuna eteisestä kuului kopinaa, kun Niskala oli juuri keittämässä aamukahvia. Avoimesta ovesta tepasteli porstuan ja pirtin läpi keittiöön Hiukka-karitsa. Matkalla se oli maistellut hiukan oviverhoa ja nyppäissyt palan jukkapalmun ja viikunan lehdistä. – Odotan, että jonakin päivänä lampaat varmaan oppivat avaamaan oven itse, hän päivittelee nauraen. Tällaista maalaisarkea esitystaiteilija Niskala on viettänyt jo pian puoli vuotta Taivalkoskella. Hän palasi helmikuussa Yhdysvalloista Suomeen juuri ennen koronapandemian alkua ja asettui koronaevakkoon äitinsä entiseen taloon. Hirsirunkoinen talo on sama, josta Niskala kirjoitti omiin kokemuksiinsa perustuvassa esikoisromaanissaan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019). Kirjan päähenkilö kulki pihalla tuhkauurnan kanssa ja piirsi tuhkavanalla turvarinkiä talon ympärille. Teos oli muun muassa Runeberg-ehdokkaana sai lukijoiden äänestämän varjo-Runebergin. Nyt Selma Vilhunen valmistelee kirjan pohjalta elokuvaa. Kyse on tyttärestä, joka huolehtii muistisairaasta äidistään. Kyse on myös ihmisyydestä, hoivaamisesta ja ihmisten kohtaamisesta yleisemminkin. Meiju Niskala toivoo, että ihmiset uskaltaisivat katsoa toisiaan kohti eivätkä pelkäisi sairastunutta tai kuoleman lähellä olevaa. – Sairaus pelottaa, koska se muistuttaa omasta haavoittuvuudesta ja elämän hauraudesta. Mutta sekin kuuluu ihmisyyteen, hän sanoo. Ensin petti keho, sitten mieli Mitä tahansa odottamatonta ja ikävää voi tapahtua kenelle tahansa milloin tahansa. Niskala sai oppia tämän kipeästi, kun hänen äitinsä sairastui työikäisenä muistisairauteen. Hän toimi osittain äitinsä omaishoitajana kymmenen vuoden ajan ja näki, että sairastunut jää helposti yksin. – Äidiltä ja myös itseltäni hävisi läheisiä ympäriltä. Moni ei ehkä kestä katsoa sairastunutta, koska siinä voi joutua lähelle kärsimystä, ja tämän hetken yhteiskunnan trendi on vältellä kärsimystä kaikin tavoin, hän pohtii. Lopulta kävi niin, että Niskala uupui ja sairastui itsekin. Kuormaa tuli liikaa, kun hän joutui äidin hoitamisen ohella vastaamaan myös monenlaisista käytännön järjestelyistä ja oikeustoimista, joita tilanne toi eteen. Mieskin jätti hänet samoihin aikoihin kun äiti kuoli. – Menetin menneisyyteni ja tulevaisuuteni samaan aikaan, hän tiivistää. Niskala oli pitänyt itseään kykenevänä ja vahvana ihmisenä. Hän oli oppinut pienestä pitäen pärjäämään, vaikka näki kuolemaa, alkoholismia, välivaltaa ja vaikeita sairauksia. Hän oli myös perehtynyt opinnoissaan erilaisiin mielenhallinnan tekniikoihin, hahmoterapian metodeihin ja käynyt nuorena psykoanalyysissakin. – Silti kävi niin, että olin yllättäen niin poikki ja sokissa, että jouduin sairaalaan. Ensin petti keho, sitten mieli. Tuli keuhkosairaus, posttraumaattinen stressioireyhtymä ja masennus. Niskala on puhunut ja kirjoittanut vaikeuksistaan avoimesti, vaikka jotkut ystävistä varoittelivat, että hän saattaisi sen takia menettää brändinsä. Monet olivat tunteneet hänet vilkkaana ja inspiroivana ihmisenä. Ihmisten on ehkä ollut vaikea hahmottaa, että inspiroiva ihminen voi olla myös se, joka puhuu mahdollisuuksista vaikeuksien sisällä. Hän ei halua hävetä eikä piilotella, päinvastoin. Hänen mielestään olisi hyvä puhua aivoistakin elimenä ja aivojen sairauksista fyysisinä sairauksina eikä "abstraktina hulluutena". Korona näytti elämän haurauden myös vahvoille Niskala arvelee, että koronakevät toi elämän haurauden konkreettiseksi niillekin, jotka eivät ole kohdanneet elämässään vaikeita kriisejä tai sairautta. Kaikkea ei voi hallita, ja monille hallitsemattomuus tarkoittaa kriisiä. Pandemia sai kysymään, onko ihminen vallitseva laji maapallolla. Samaa kysyy teos, jonka Niskala työryhmineen valmisteli Helsinki Biennaalia varten Helsingin Vallisaareen. Biennaali siirtyi koronapandemian takia vuoteen 2021. Todennäköisesti teosta täytyy jonkin verran muokata muuttuneisiin oloihin. Toiminnallisessa ääniteoksessa yleisöä pyydetään esimerkiksi: "Astu kolme askelta oikealle, jos olet viimeisen vuoden aikana ajatellut kuolemaa". – Normaalioloissa varmaan muutama olisi siirtynyt. Koronan jälkeen voisi kuvitella, että kuoleman ajatus on käynyt lähes jokaisella mielessä, hän pohtii. Kun voimat loppuvat, pitää keskittyä vaikka kengännauhaan Hauraudesta ja hallitsemattomuudesta kertoo myös Niskalan juuri ilmestynyt pieni voimakirja Kun syvään hengittäminen ei riitä (WSOY). Hän alkoi työstää kirjaansa, kun tuli helmikuussa Taivalkoskelle. Muutamalla vedolla maalattuihin pienoisjulisteisiin hän liitti sellaisia lauseita kuin "Seuraavan yön painajaiseen kuvittelen paremman lopun" ja "Tämäkin menee ohi" sekä "Muuttuneissa olosuhteissa on lupa epäröidä". Kirjan nimi viittaa siihen, että joskus voimat saattavat olla kerta kaikkiaan niin vähissä, että jopa kehotus syvään hengittämisestä ja rentoutumisesta on liikaa vaadittu. Silti toivoa on, ja monesta menetyksestä voi selvitä humoristisestikin. Muutama vuosi sitten vaikeimpina aikoinaan Niskala keskittyi hetkeen ja juuri nyt -tunteeseen esimerkiksi laskemalla kaikki ympärillään näkyvät ympyrät: pistoke, lampunkanta, tennarin nauhanreikä. Osittain samaa asiaa ajoivat sairaalan kuvataideryhmässä luodut piirrokset. Niiden pohjalta hän työsti puheena olevan kirjan. Sivut on painettu paksulle pahville, jotta ne voi irrottaa katkoviivaa pitkin ja ojentaa ystävälle tai kiinnittää itselle näkyviin lohtulauseiksi. Niskala suunnitteli kirjan teemoista myös mielikuvituksellisen tuotesarjan. Siihen kuuluvat esimerkiksi rauhoittumissukat, vakauttamismatto ja piiloutumispäähine. Niihin voi kääriytyä turvaan, kun rakentaa polkua pois epätoivon hetkistä. Lampailla on rooli myös taidebiennaalissa Kun kesä loppuu, Niskalan lampaat ja kanat viedään talvihoitoon. Taiteilija itse palaa Helsinkiin tekemään työryhmänsä kanssa Vallisaaren teokseen jälkiäänityksiä, jotka jäivät keväällä koronarajoitusten takia kesken. Teoksessa on mukana myös kaksi lammasta – tosin ne osallistuvat vasta lopulliseen esitykseen, äänitysvaiheessa niitä ei tarvita. Jos olisi tavallinen syksy, Niskala suuntaisi pian Yhdysvaltoihin. Hän matkustaa paljon ja on matkustanut siitä lähtien, kun lensi 18-vuotiaana Bostoniin opiskelemaan saksofonin soittoa. Melko pian hän tosin huomasi, että saksofoni ei ole hänen instrumenttinsa, vaan ihmiset ja maailma. Niinpä hänestä tuli teatteri-ilmaisun ohjaaja ja vuorovaikutuksellisten taideteosten tekijä. Yhdysvaltojen itärannikko on Niskalalle inspiraation ja ajattelun lähde. Ihannetilanteessa hän viettäisi puolet vuodesta Helsingissä, neljännesvuoden Taivalkoskella ja neljännesvuoden Yhdysvalloissa. Eri paikkojen virikkeet ruokkivat toisiaan. Eristyksissä voi opetella tankotanssia Siltä varaa, että koronan toinen aalto tulisi, Niskala on hankkinut Taivalkosken taloonsa tankotanssitangon. Hän alkaisi opetella tankotanssia. Koronakesän aikana hän on harjoitellut kolmesti viikossa balettia. Opettaja on nettiyhteyden päässä New Yorkissa. Hautautuminen Taivalkoskelle ei siis tarkoittanut täydellistä erakoitumista. – Globaalit ikkunat aukesivat ihan uudella tavalla, hän sanoo Lisäksi poikkeusaika antoi Niskalalle mahdollisuuden tehdä asioita, joihin normaalioloissa ei olisi ollut tilaisuutta. Tanssiharjoitusten lisäksi hän on jatkanut taiteellista työtään kirjoittamalla esseitä ja valmistelemalla seuraavaa romaaniaan. Nettiyhteydet Yhdysvaltoihin ja muualle maailmaan ovat olleet henkireikänä. Ihminen ei Niskalan mielestä koskaan ole vain yksi ja sama, vaan meissä jokaisessa on monta ulottuvuutta: voi olla yhtäältä vahva ja toisaalta hauras, yhtäältä paikallinen ja samaan aikaan globaali. – New Yorkin kaduilla minulla on kimaltavat korkokengät, mutta täällä kanojen ja lampaiden kanssa matalakantaiset. Kummassakin tunnen oloni yhtä kotoisaksi, hän vertaa. Esitystaiteilija , kirjailija. Syntynyt vuonna 1978. Teatteri-ilmaisun ohjaaja 2002 ja taiteen maisteri 2015. Palkittu taiteen Suomi-palkinnolla 2011. Tehnyt lukuisia yhteisötaideteoksia ja paikkasidonnaisia teoksia, joissa yhdistyvät esittävät taiteet, performanssi ja elämyksellisyys, mm. Meillä on vieraanvaraa! -yhteisötaideteos Mäntän kuvataideviikoilla 2014 ja moniosainen Olennaistamo-teos Oulun keskustassa 2014. Esikoisromaani Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019). Kirjoittanut lisäksi mm. yhteisötaiteeseen liittyviä tieto- ja tehtäväkirjoja ja blogeja. Kolme nopeaa: Jos olisin kukka: Olisin päivänkakkara, joka selviää monenlaisissa ympäristöissä, kukkii pitkään ja leviää helposti. Jos voisin nyt matkustaa: Matkustaisin Melbourneen, koska siellä on upea ja pedagogisesti kunnianhimoinen tiede- ja taidemuseomaailma. Eniten elämässä ihmettelen: En ihmettele! Sen sijaan olen aktiivisesti utelias ja kiinnostunut. Niin kauan kuin minulla on tämä ruumis, on minulla myös mahdollisuus tehdä kokeita elämän kanssa.