Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Apulannan Tampereen-keikka saa tylyn tuomion: ”Anteeksiantamattoman sävytön möykky”

Viime kesänä Apulanta teki pitkän Make Nu-Metal Great Again -kiertueen samannimisen EP:nsä vanavedessä. Lupaus on sitten kai pidetty, koska tämän kahtena peräkkäisenä iltana Tampereella nähdyn uuden kiertueen nimi on rehvakkaasti Nu-Metal Is Great Again. Ei sentään ihan kaikkien mielestä, esimerkiksi minun. Kuinkahan moni näistä ihmisistä oikeasti ajattelee niin, huomaan pohtivani, kun perjantaina katselin innokkaasti biisien mukana hoilaavia ihmisiä, jotka muuten Apulannan kohdalla jakautuvat aika tasaisesti sukupuolten kesken. Halusin lähelle bändiä, silloin musiikin olemus ja soittajien meininki välittyy aina parhaiten, oli tyyli mikä tahansa. Se oli kuitenkin täysin mahdotonta. Jengiä oli tiiviinä massana Pakkahuoneen seinästä seinään melkein alakerran rappuihin saakka. Taas kerran koin itseni kääpiöksi, vaikka olen käsittääkseni keskimittainen: jokainen mies salissa tuntui olevan minua kymmenen senttiä pidempi. Ärsytti joutua koko ajan kurkottelemaan nähdäkseen edes vähän muutakin kuin niskoja. Keskitiellä Nu-metal-lausuntoni on sikäli ironinen, että sisään tullessani toivoin kovasti nu-metallisuuden oikeasti ilmenevän bändin soundissa ja otteessa. Se piristäisi, kun Apis ei koskaan ole itselleni musiikillisesti kolissut. Minun näkökulmastani bändin musa on aivan liian turvallisesti keskitien suomirockia. Parasta ovat kirkkaasti Toni Wirtasen sanat, jotka purkavat angstia ja epävarmuuksia teinin tai nuoren aikuisen vinkkelistä. Ikävä kyllä niistä ei pääsääntöisesti kuullut kuin kertosäkeet ja nekin lähinnä yleisön mukana hoilauksen vuoksi. Ylipäätään soundi oli näin kokeneelle bändille anteeksiantamattoman sävytön möykky ja kaiken kukkuraksi Tonin laulu kuului huonoiten. Välispiikeistäkin erotti vain puolet. Sen kuulin, kun Wirtanen leuhki heillä olevan remmissä ”maan kalleimman dj:iin” ja syy on se, että hänestä on kiva tanssia soittaessaan, mitä hän ei sitten kuitenkaan tehnyt. Basisti Ville Mäkisen jälkeen jo toinen tamperelainen bändissä, Riku Pentti alias Infekto, onkin alansa huippumiehiä. Konsertin alussa hän todella toi menoon levysoittimillaan ärhäkästi hälyisää, funkympää virettä, mutta mitä hitimpää materiaali oli – ja sitähän valtaosa keikasta oli, vaikka Sipe Santapukki yritti parikin kertaa rumpujensa takaa muuta väittää – sitä enemmän kadunhajuinen pomppumetalliviritys antoi tilaa bändin vanhalle perussoundille. Missä oli se riskinotto, joka todellisessa rockissa on niin olennaista? Yksioikoista Soinnin yksioikoisuus tiivistyi jo neljäntenä kuullussa Teit meistä kauniin -kappaleessa, joka päättyi pieneen instrumentaalilopukkeeseen. Siinä olisi ollut hyvä paikka heittää peliin edes lyhyesti musikaalisempiakin jippoja, mutta se kuulosti siltä kuin olisi porannut Black & Deckerillä kiviseinää. Setin loppupäässä kuullussa Ravistettava ennen käyttöä -biisissä (hieno teksti siinäkin!) Ville tarttui kontrabassoon ja vatkasi sillä kappaleeseen ilahduttavan pirtsakan psychobilly-lätkeen. Sen jälkeen hän vaihtoi takaisin sähköbassoon ja sitten mentiin taas tarkasti liiton sääntöjen mukaan. Kyllä tällaiselle musafriikille on karua yrittää eläytyä yli puolitoistatuntiseen settiin, jossa ei ole dynamiikkaa, yllätyksiä eikä mitään tunnelman vaihtoja. Blankossa hyvää työtä tekevä kitaristi Pauli Hauta-aho sai ruhtinaallisesti pari, ehkä kolme sooloa koko iltana. No, fanit ilmeisesti saivat juuri sitä mitä halusivat ja odottivat. Encoren päätti Anna mulle piiskaa , eikä sattumalta. Se on edelleen musiikillisesti Apisten kiinnostavin biisi. Se tehtiin viime vuosituhannella. Musiikki Apulannan Nu-Metal Is Great Again -kiertue Tampereen Pakkahuone 14.2. ☆☆