Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Vuoden paras elokuva on tässä: Se haikailee aikaan, jolloin kaikki voisi olla toisin

Ensin lyhyesti: Nuoren naisen muotokuva on vuoden paras elokuva. Sen hiljainen ja syvä tarina kietaisee taikapiiriinsä pitkäksi aikaa. Lämmin suositus. Sitten vähän pitemmin: Marianne on nuori taiteilija 1700-luvun Ranskassa. Hän saapuu Bretagnen rannikon saareen maalaamaan aatelisneito Héloisen muotokuvaa, joka on tarkoitus lähettää naimakauppojen varmistukseksi tämän tulevalle, tuntemattomalle miehelleen Milanoon. Luostarista juuri lähtenyt Héloise vastustaa ajatusta, joten Mariannen on tarkkailtava malliaan päivällä ja työskenneltävä salaa. Kun kartanon emäntä ( Valeria Golino ) matkustaa muutamaksi päiväksi pois, nuoret naiset tutustuvat toisiinsa paremmin. Upeat nuoret näyttelijät Länsimaisen taiteen historia on pitkälti miesten tekemää, kokemaa ja näkemää. Miehet ovat katsoneet maailmaa, naista ja miestä, ja kertoneet meille, miltä nämä näyttävät. Katse on miehen, koska valtakin on. Céline Sciamma osoittaa elokuvansa ensimmäisillä hetkillä, että nyt tehdään toisin. Nuoren naisen muotokuva alkaa valkeilla, tyhjillä kankailla ja nuorten tyttöjen, Mariannen oppilaiden, katseilla. Katseet ovat oleellisia jatkossakin. Mariannea esittävällä Noémie Merlantilla on suuret syvän tummat silmät ja tarkka, ammattilaisen katse. Adèle Haenel on vähintäänkin yhtä lahjomaton Héloise, joka nopeasti huomaa puheista ja eleistä kaiken kätketyn ja valheellisen. Upeiden nuorten näyttelijöiden elokuvan täydentää Luàna Barjamin esittämä palvelustyttö Sophie. Elokuvan puheet ja teot tasavertaisuudesta koskevat yhtä lailla tätäkin. Täyttymätön rakkaus Nuoren naisen muotokuvaa on helppo verrata Jane Campionin Pianoon . Molemmat ovat naisen ohjaamia pukudraamoja, joissa käsitellään naisen asemaa. Molemmissa meri puhuttelee, ja puvut henkivät mennyttä maailmaa, mutta sievistelystä ei ole tietoakaan. Samalla Nuoren naisen muotokuva on toista maata: täyttymättömän rakkauden aistillinen kuvaus, niin kuin suuret rakkauselokuvat kai aina. Tuulen viemää , Casablanca , Cherbourgin sateenvarjot , Brokeback Mountain ja muut saivat seuraajan. Pohjalla sykkii kaipaus aikaan, jolloin asiat voisivat olla toisin. Tämän jälkeen vaikkapa Helene Schjerfbeckin näyttelyä katsoo tuorein silmin. Sciamman elokuvan alkuperäinen nimi on Portrait de la jeune fille en feu eli Palavan nuoren naisen muotokuva. Se olisi kertonut enemmän siitä, missä mennään. Toisaalta draama voisi lainata alaotsikon Jane Austenilta : Järki ja tunteet . Romantiikan viulut eivät vello niin kuin pukudraamoissa usein. Musiikkia kuullaan vain silloin, kun sitä on Mariannen ja Héloisen maailmassa. Siksikin kylän naisten kuorokohtaus herkistää ihokarvat pystyyn. Myös kuvat kertovat ja puhuttelevat tyrkyttämättä. Niissä ei ole ikinä mitään liikaa tai harkitsematonta. Paitsi ehkä ihan viimeisessä, jossa vihjataan, miltä myös katsojasta sopisi nyt tuntua. Se on turhaa. Tippa oli silmänurkassa jo valmiiksi.