Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kalevi Numminen oli raivoraitis aikana, jolloin viina virtasi: rauhallinenkin mies hermostui, kun Rauno Korpi toi Teppo-pojan kotiin umpihumalassa

Teollisuusvakoilu näyttelee merkittävää roolia suomalaisten jääkiekkomailojen maailmanvalloituksessa. Tietokirjailija Ari Mennander kirjoittaa 7. lokakuuta julkaistussa teoksessaan Leijonakuningas Kalevi Nummisen tarina (Docendo 2020), kuinka Yhdysvalloissa vuonna 1962 pelatut MM-kisat olivat tärkein käännekohta Montreal-mailamerkin historiassa. Reilu parikymppinen maajoukkuepuolustaja työskenteli jo tuolloin mailabisneksessä. Kalevi Nummisen hämmästys oli suuri, kun hän pääsi neljän muun maajoukkuepelaajan kanssa tutustumaan Saint Paulissa sijainneeseen mailatehtaaseen. – Olihan se uskomatonta. Saimme perehtyä ihan rauhassa pohjoisamerikkalaisen kilpailijamme tekemisiin, yhtiön käyttämiin materiaaleihin ja tekniikoihin. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä Northlandin herrojen reaktio, jos joku olisi kesken kaiken kertonut heille taustoistamme. He olivat kyllä maininneet, että tähän viiden hengen ryhmään ei saisi tulla mukaan ketään välinevalmistuksen parissa työskentelevää, Numminen sanoo elämäkerrassaan. Mailamerkkiin liittyy myös yksi elämäkerran paljastuksista. Numminen ja Westerbergit, isä Mikko Westerberg ja poika Mikko J. Westerberg , myivät Montreal-Urheilun vuonna 1975 syystä, jota ei ole aiemmin kerrottu julkisuuteen. – Mikko Rafael ja Mikko Junior riitaantuivat, eivätkä heidän välinsä palanneet koskaan ennalleen. Se oli todellinen syy kauppaan, ei kiristynyt kilpailu mailamarkkinoilla eikä Mikko Juniorin pettymys Euroopan liiga -hankkeen kaatumiseen, vaikka niin annettiin ymmärtää, Numminen kertoo. Numminen ja Westerbergit olivat viemässä ensin Tapparaa ja sitä kautta koko suomalaista jääkiekkoilua puoliammattilaisuuden kautta täysveriseksi ammattiurheiluksi. – Sanoin Mikoille, että mitä jos Montreal-Urheilu vuokraisi Tapparalta edustusjoukkueen ja panisimme pystyyn kunnon puoliammattilaiskuvion. Minä voisin valmentaa, ja tekisimme totaalisen muutoksen kaikkeen toimintaan. Tuolloin voimassa olleita amatöörisääntöjä kierrettiin siirtämällä Tapparan pelaajat Montreal-mailatehtaan palvelukseen tuotekehittelijöiksi. Kristilliset arvot Numminen loi ainutlaatuisen uran huipputason pelaajana, välinevalmistajana, valmentajana ja kiekkojohtajana. Intohimoinen uudistaja ja terveellisten elämäntapojen perikuva mullisti samalla koko lajin toimintatavat Suomessa aikana, jolloin alkoholi virtasi niin pelaajien kuin johtoryhmien keskuudessa. Nummisen koti oli raitis ja korosti urheilullista elämäntapaa. Kiekkolegendan äiti korosti kristillisiä arvoja ja Summan ristillä palkittu sotaveteraani-isä sitoutui niihin täysin. Uskonnollisuus näkyy yhä Nummisen elämässä. – Olen hengessä mukana Vapaakirkossa. Elämäni latumerkit ovat Raamatun kymmenen käskyä, joista yhä löytyvät kysymykset ja vastaukset. Äidistä on hyvät muistot, ja isästä on hyvät muistot. Hyvää huolta pitivät minusta, kun näinkin pitkälle olen selvinnyt, hän sanoo. Kohteliaan, vaatimattoman ja vaimonsa Pirkko Nummisen sanoin ”ei ny tehrä numeroo” -tyyppisen miehen elämäkerrassa ei läträtä alkoholilla, vaikka aihetta sivutaankin. Kirja todistaa erittäin rauhallisen kolmen lapsen isän osaavan myös suuttua. Näin kävi, kun Pertti Koivulahti ja Rauno Korpi toivat hänen keskimmäisen lapsensa Teppo Nummisen kotiin Tapparan liigajoukkueen tulokaskasteen jälkeen. – Kapteenisto oli juottanut Tepolle miestä väkevämpää cocktailia. Kun valmentajat Komu ja Rane toivat Tepon kotiin aivan ympäripäissään, Kallella paloi hihat. Hänen huumorinsa oli riittänyt uran aikana varmaan kymmeniin rookie-kasteisiin, mutta kun kohteena oli oma poika, se olikin Kallelle kova paikka, Pirkko-vaimo kertoo nauraen. Kohupotkujen taustat Kovaan paikkaan hän joutui myös kaudella 1991–92, kun seuran toimitusjohtajana työskennellyt Numminen korvasi Rauno Korven Tapparan päävalmentajana. – Olin tottunut kritiikkiin, mutta eihän se hyvältä tuntunut. Suurimman vääryyden koin siitä, että minun väitettiin antaneen Ranelle potkut päästäkseni itse valmentamaan joukkuetta, vaikka kysymyksessä oli Liiga-Tapparan hallituksen erittäin harkittu ja yksimielinen päätös, Numminen sanoo. Liiga-Tapparan puheenjohtaja Ilkka Pehkonen paljastaa nyt kulissipelin taustat. Nummisella ei hänen mukaansa ollut mitään tekemistä päätöksen kanssa. Potkut eivät edes liittyneet sarjatilanteeseen vaan työsopimuksen laiminlyöntiin, jota seura ei voinut kommentoida julkisesti Korven kanssa tehdyn vaitiolosopimuksen vuoksi. – Me pidimme sopimuksesta kiinni sataprosenttisesti, mutta Rane rikkoi sen välittömästi. On erittäin tärkeää, että asia käsitellään nyt Kallun elämäkerrassa rehellisesti, sillä niin epäreilun hyökkäyksen kohteeksi Kallu silloin joutui, eikä asiaa ole käsitelty totuudenmukaisesti vielä milloinkaan missään, vaikka episodista on kulunut aikaa jo melkein kolmekymmentä vuotta, Pehkonen perustelee. Neljä kertaa Hitler Nummisen elämäkerta on peräti 630-sivuinen järkäle. Mennander kirjoittaa haaveilleensa projektin aikana olevansa Juhani Suomi , joka työsti Urho Kekkosesta useita teoksia. – Jos teoksia olisi neljä, niiden nimet voisivat olla Huippupakki, Mailatehtailija, Leijonakuningas ja Tapparam miäs, hän listaa. Monipuolisessa urassa on kieltämättä aineksia enemmän kuin yhden kirjan tarpeiksi. Toisaalta Nummisen saavutukset olisi voinut paketoida nytkin paljon tehokkaammin. Teos harhailee hämmentävän usein sivupoluille Mennanderin maalatessa ajankuvaa aiemmista kirjoistaan tuttuun tyyliin. Liigatähdet-kirjassa tehokeino sopii mainiosti kausi kaudelta -tyyppiseen esittelyyn ja Teemu Selänteen huippusuosittu elämäkerta Teemu erottelee nostot perustekstistä, mutta Nummisen elämäkerrassa asiat ovat erilaisen taiton vuoksi yhtä ja samaa tekstimassaa. Elämäkerran kiinnostavuus ja luettavuus kärsivät ratkaisusta, joka sekoittaa mukaan täysin epäolennaisia asioita. Liian perusteellinen historiakertaus vie äänen Nummiselta ja vyöryttää hänen tilalleen Adolf Hitlerin , Josif Stalinin , Vladimir Leninin , John F. Kennedyn , Martin Luther Kingin ja Elvis Presleyn kaltaisia henkilöitä. Esimerkiksi Hitler mainitaan kirjassa neljä kertaa. Suomesta mukaan nousee presidenttejä, kirjailijoita ja taiteilijoita. Nummisen kotikaupungin Tampereen vaiheita puolestaan kerrataan 600-luvulta lähtien tarpeettoman suurella antaumuksella. Sillä, mikä oli Tampereen keskilämpötila Nummisen syntymän aikaan tammikuussa 1940 (–13,2 astetta) tai sillä, kuinka monella myrkkysyötillä rottasodan julistanut Tampere hävitti jyrsijöitä keväällä 1946 (250 000 kappaletta), on varsin vähän tekemistä Nummisen tarinan kanssa. Puolet olisi riittänyt Nummisen elämäkerta sortuu myös liialliseen luettelomaisuuteen. Hänen uransa sekä Tapparassa että Leijonissa on niin merkittävä, että kiekkohistorian täytyykin kulkea kirjan sivuilla, mutta liika on liikaa. Maajoukkueen täydellisten kokoonpanojen ja tulosten listaaminen vaikkapa vuotta ennen Nummisen päävalmentaja-aikaa tai maalien tekoaikojen täsmällinen kertaaminen sekuntien tarkkuudella tekevät kirjasta paikoin puuduttavaa luettavaa. Hämmästeltävää riittää myös lainauksissa. Mennander on tehnyt kirjaa varten perusteellista taustatyötä, mikä näkyy myös lähdekirjallisuudessa, jota referoidaan asiallisesti kreditoituna. Silti on kysyttävä, ovatko jopa yli puolen sivun mittaiset suorat sitaattilainat todella tarpeen vai olisiko hiotumpi ilmaisutapa tai perusteellisempi toimittaminen ollut paikallaan? Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta koota samasta materiaalista reilun 600 sivun jättiläisen sijaan 200–300 sivuun tiivistetty elämäkerta asiasisällön kärsimättä pätkääkään. Juri Gagarinin ja Neil Armstrongin urotekojen tai Pelle Miljoonan ja Hassisen Koneen levytysten päälle olisi tällöin voinut vetää huoletta punakynää jo editointivaiheessa. Oma häntä ylös Mennander huolehtii kirjassa myös oman häntänsä nostamisesta. Omituisin on kohta, jossa käydään läpi sitä, pitääkö Tapparan edeltäjän TBK:n mestaruudet laskea Tapparalle. – Otetaan tähän vielä myös yhden itseään erittäin kovana jääkiekkoasiantuntijana pitävän henkilön eli allekirjoittaneen näkemys asiaan, Mennander kirjoittaa. Mennanderin mukaan vuosien 1953, 1954 ja 1955 mestaruudet ”kuuluvat ilman muuta Tapparalle”. Kirjailija muistaa myös mainita kahden oman kirjansa tulleen palkituksi Vuoden urheilukirjana. Keväällä 1993 perustettua Jääkiekkolehteä Mennander eli lehden ensimmäinen päätoimittaja kuvailee upeaksi uudenlaiseksi jääkiekkoilun erikoislehdeksi. Ehkä vähempikin itsensä korostaminen olisi riittänyt.