Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Tv-journalismin karvareuhkaisesta legendasta syntyi vuoden viihdyttävin dokumentti – elokuva, joka sekä naurattaa että koskettaa

Hannu Karpo on suomalaisen tv-journalismin karvareuhkainen ikoni ja monumentti. Ura ruudussa kesti yli 50 vuotta. Mukaan mahtuu liki kolmenkymmenen vuoden rupeama Yleisradiossa. Töitä Karpo teki myös printtimedian puolella. Henkisen kotinsa ja suurimman suosionsa toimittaja kuitenkin löysi MTV:n vuonna 1983 käynnistyneestä Karpolla on asiaa -reportaasiohjelmasta. Kuva partasuisesta, karvalakkisesta miehestä mikrofoneineen ja poronpaisteineen jätti vuosien varrella pysyvän jäljen suomalaisten episodiseen kuvaputkimuistiin. Nimikko-ohjelmansa parista Karpo myös jäi lopulta eläkkeelle vuonna 2007. Eläkevuosinaan Karpoa ei ole juuri julkisuudessa nähty, joten kiinnostus Ari Matikaisen ohjaamaa dokumenttia kohtaan lienee jo yksin tästä syystä taattu. Elokuvan kertojana toimii Karpo itse. Työvuosiensa malliin mies tavataan tien päältä, missä kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvä partasuu käy yhä tutun sukkelaan ja suorapuheiseen tyyliin. Välillä käväistään kuulemassa lähisuvun ja entisten kollegojen luonnehdintoja sekä pysähdytään kupposelle tapaamaan vanhoja tuttuja takavuosien reportaasikeikoilta. Päätähden omia inhimillisiä vikoja ja heikkouksia ei elokuvassa peitellä, jos kohta ei myöskään korosteta. Enemmän kuin miehestä, elokuva kertoo ilmiöstä nimeltä Karpo. Hurjia ja hullunkurisia juttuja uran varrelta riittää. Osa muistoista saa katsojan herkistymään, sitäkin useampi purskahtamaan remakkaan nauruun. Kyseessä on varmasti vuoden viihdyttävin dokumentti. Kuultuja tarinoita kuvittaa runsas videoaineisto, joka johdattaa katsojan kiehtovalle aikamatkalle menneiden aikojen Suomeen. Mustavalkoisten ja hailakanväristen tv-kuvien myötä aukeaa näyteikkuna suomalaiseen yhteiskuntaan, sen mieleen ja mediamaisemaan, jotka vain hetki sitten olivat hämmentävän erinäköisiä kuin nyt. Vanhoissa haastatteluissa ääneen pääsee kansan kovakolhuisin osa. Tähän havupuilta, hirsimökeiltä, herravihalta, keskikaljalta ja kyyneleiltä tuoksahtavan teeskentelemättömään, niin sympatiaa hilpeyttä kuin sääliäkin herättävään pieneläjistöön Karpo viehättyi urallaan niin kovin, että uhrasi jopa oman terveytensä ja perhe-elämänsä sen moninaisia murheita kuunnellessaan ja kuvittaessaan. Myyttistä kansanmiehen karvahattua ei ryhdytä Karpon päästä repimään, eikä siihen olisi kuullun ja nähdyn nojalla syytäkään. Karpossa viranomaispykälien viidakkoon hylätty pieni ihminen sai kaipaamansa puhemiehen aikana, jolloin auktoriteetteja ei ollut tapana haastaa. Tärkeää journalistista pioneerityötä hän teki tarttuessaan ruudussa sinne sopimattomiksi ja turhan tulenaroiksi katsottuihin aiheisiin, kuten alkoholismiin, työttömyyteen ja herätysliikkeiden piirissä tapahtuviin väärinkäytöksiin. Kuten elokuva videokatkelmineen ja haastatteluineen vihjaa, oli auktoriteeteille uhittelussa eittämättä takana myös silkkaa huomionkipeyttä. Tarkoituksellisen provosoiva ja sensaatiohakuinen tyyli söi – vaikka sitäkin tuli – arvostusta alalla, ja populistisen kohuimagonsa vangiksi tämä tosi-tv:n edelläkävijäksikin luonnehdittava toimittajaikoni lopulta myös pitkälti jäi. ☆☆☆☆ Ohjaus: Ari Matikainen Ikäraja: 7. Kesto: 1 h 24 min. Ensi-ilta: 25.9.