Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kari Hotakainen on kirjoittanut lähes 30 kirjaa, mutta vasta uusin teos sai kustantajan ensi kertaa hämilleen: ”Ollaan tehty Toukon kanssa 38 vuotta töitä, eikä hän heti tiennyt mitä sanoisi”

Istuminen vanhassa kantapaikassa, Helsingin Pakilan Teboilin kuppilassa on suurinta sosiaalista hulluttelua, mitä Kari Hotakainen , 63, on tehnyt pitkään aikaan. Koko koronakausi kun on kulunut väljissä oloissa ­vapaa-ajan asunnolla Rengossa. Ihan vapaata siellä ei kuitenkaan ollut. Uusi romaani Tarina piti takoa valmiiksi, ja sitä hän nyt markkinoi Helsingissä. – Samalla lailla jännitän kirjani vastaanottoa kuin jännitin 25-vuo­tiaana esikoisteokseni kohdalla, marraskuussa kansaneläkkeelle pääsevä ikuinen pystytukka sanoo. Tuotantoa on kertynyt lähes ­30 teoksen verran, sekä erinäiset teatteri-, radio- ja elokuvatyöt vielä siihen päälle, mutta herkkyys pysyy. Kirjoittamisessa kun kyse on aina siitä, mihin ihan itse tykönään on pystynyt. Uutuudessa Suomen maaseutu on tyhjennetty ja muutettu virkistys­alueeksi. Kaupungissa kaikille ei ­riitä asuntoja, joten tavallinen ­kansa pistetään kilpailemaan elämäntarinoillaan siitä, kuka pääsee kelvollisiin oloihin. Jos kerrot kehnon eli mitäänsanomattoman tarinan, osoite on parakki. – Varmaan Tarinassa jollain lailla tiedostamattani tapahtui niin, että se koko matka maalaisesta kaupunkilaiseksi, minkä itse olen tehnyt, tuli käsitellyksi surrealistisilla kärjistyksillä, Hotakainen arvioi. Hän on alkujaan kauppiaan poika Rautalammilta. Tilaisuuden tullen Savon murre sujuu yhä. Tilaisuuksia siunautuu enää harvoin, sillä vanhempien kuoltua kotitalo piti myydä. Jos etsii Tarinasta suoraa henkilökohtaisuutta, juuri tämän yksityiskohdan sieltä löytää. – Annan vanhempieni kuoleman ja kotitalon myynnin mehustua kirjassa sillä tavalla, että saan niistä kaiken surun ja raivon irti. Minään poikkeustapauksena ­Hotakainen ei itseään pidä, vaan kiiruhtaa huomauttamaan, että suurimmalla osalla porukoista on jonkinlaista maalaistaustaa niin Helsingissä, Barcelonassa kuin New Yorkissakin. Pelkkä niin sanottu tärkeä aihe ei Hotakaisen mukaan tee romaania välttämättä hyväksi. Liioin ei riitä kirjailijan kiinnostus johonkin ajankohtaiseen asiaan, ­kuten vaikkapa maahanmuuttoon, vähemmistöjen oikeuksiin tai teknologisen kehityksen mukanaan tuomiin uhkiin. Tulos tuupertuu helposti yleisajankohtaisuuteen. – Jotain henkilökohtaista paloa on saatava mukaan, Hotakainen sanoo. – Raivo ja kosto ovat hyviä motiiveja kirjoittaa kirjoja. Parempia kuin laimea huolestuneisuus. Hänen omat mielikirjansa ovatkin sellaisia, jotka on kirjoitettu ”sinipunaisella raivolla”, mutta ”naurattavat kuitenkin perhanasti”. Kuten esimerkiksi itävaltalaisen Thomas Bernhardin koko tuotanto, joka äkkiseltään kat­soen kulkee musertavan negatiivisissa äänen­painoissa. – Joten vastaus siihen, ammentaako Tarina närkästyksestä, suuttumuksesta vai huvittuneisuudesta on: yhdistelmästä kaikkia erilaisia tuntemuksia sekä siitä mitä tapahtuu oikeasti. Kirjailijan elämä sivuseikka Toinen keskeinen aihe käy ilmi jo uutuuden nimestä. Tekijän tarkoitus on möyhiä tarinaa sanana ja ­käsitteenä – sekä räjäyttää se palasiksi. Sivulauseissa Tarinassa puhutaan myös brändäyksestä. Siitä kirjailijat ovat viime vuosina saaneet enemmän kuin osansa. – Koko ajatuskin on ihan järjetön, Hotakainen puuskahtaa. – Siksi, että meillä on lause ja ajatus, joilla sitten pitäisi pärjätä. Sillä, vietänkö minä mielenkiintoista vai latteaa elämää, ei ole mitään merkitystä, kun lukija ottaa kirjani ­käteensä. – Jos minä soittaisin sinulle ja sanoisin, että olen hyvin mielenkiintoinen ihminen, et varmasti tekisi minusta haastattelua. Hotakainen tietää, että itsensä esittäminen vimpan päälle myönteisessä ja kiinnostavassa valossa näkyy erityisen hyvin sosiaalisessa mediassa, vaikka hän itse pysyttelee poissa sieltä. – Kirjani yksi henkilö, kulttuurivaikuttaja Caj Rahiq on oma­hyväisyyden, brändäyksen ja markkinointipupun henkilöitymä, hän toteaa. – Se, etten itse ole somessa, ei tarkoita sitä, että olisin vähemmän turhamainen kuin muut. Jos menisin sinne, minulla kuluisi siellä välittömästi sama aika kuin kaikilla muillakin. Eli ihan liikaa. Hotakainen luottaa Milan Kunderan vanhaan maksiimiin, jonka mukaan kaikki on hyvin niin kauan, kun romaani on kiinnostavampi kuin sen tekijä. – Suomalaiset 1950-luvun modernistit olivat kuivia, lähes säntillisiä ihmisiä. Mutta millaista tekstiä ­tuli! Älä ole ikävystyttävä Tarinassa purkukerrostalon asukkaiden eteen lyödään kaavake, jossa pyydettään kuvailemaan, millä tavalla hänen tarinansa on kiinnostava. – Jos minun pitäisi täyttää sellainen paperi, olisin tasan samalla ­tavalla pulassa kuin kirjani putki­asentaja, joka tuskaantuu, että mitä pelleilyä tämä nyt oikein on. – Mikäli kirjassani on huumoria, se syntyy siitä, että henkilöt saavat eteensä paperin, josta he raivostuvat. Tai valehtelevat heti suoraan kaiken. Viimeksi mainittu vaihtoehto kuuluu markkinakielellä näin: ­luovat itselleen identiteetin. Elämmehän tarinatalouden ­aikaa. Siten voi kysyä, pitäisikö Tarina ottaa varoituksen sanana vai viihteenä? Eiköhän itsellään Dostojevskilläkin ollut kysymys niiden yhdistelmästä, Hotakainen sanoo. – Viihdyn oikein hyvin David ­Foster Wallacen parissa, ja samalla häntä lukiessa nousee välillä myös kylmä hiki. Minulle tärkeissä ­kirjoissa yhdistyy moni ulottuvuus. Omistani en tiedä. Jos kirjaani luonnehtii varoituksen sanaksi, niin pieleen menee. Ei romaanissa kannata heristellä sormea. Lajityypistä riippumatta kaikkien kirjailijoiden huoneentauluksi käy hänen mielestään sama lause: älä ole ikävystyttävä. Vaikka Tarina yhdistelee sitä minkä jo tiedämme siihen mitä kohta voi olla, dystopia-määre kannattaa nyt unohtaa. – En minä rupea näillä aivoilla miettimään, miten joskus kuljettaisiin joillakin sukkuloilla. Eikä kiinnosta pätkääkään. Lisäksi dystopia tarkoittaa yleensä kirjallisuudessa jotakin synkkää ja ikävystyttävää, mikä ei ollut ollenkaan tarkoitus tässä. Pikemminkin Hotakainen tähtäili johonkin jollain lailla levottomaan ja osittain törkeään. Kuten Hotakaisen teoksissa usein olennaista Tarinassa ei ole juoni vaan tunnelma. – Kavahdan sitä, jos sanotaan, että se ja se kirjailija on tasalaatuinen ammattilainen. Mieluummin soisin olevani vähän arvaamaton ja levoton. Mikä tarkoittaa sitä, että kirjan tunnelmat vaihtuvat salamannopeasti runollisesta groteskiin. Tai että kertojaksi ilmestyykin äkkiä vaikka sian henki. Kuten Tarinassa myös tapahtuu. Hotakainen luonnehtii uutuuttaan ”kiihkossa kirjoitetuksi jutuksi, jossa aikamme ilmiöitä venytetään äärimmäisyyksiin”. Eläkeläisliput kelpaavat Oli julkinen vastaanotto mikä tahansa, siitä hän on iloinen, että ensimmäisen version luet­tuaan kustantaja Touko Siltala meni kerrankin hämilleen. – Ollaan tehty Toukon kanssa 38 vuotta töitä, eikä hän heti tiennyt mitä sanoisi. Sitten nerokas kustannustoimittaja Sari Rainio ryhtyi toimiin, jotta saataisiin siitä ekasta versiosta ­aikaiseksi vielä hullumpi juttu kansien väliin. Eläkemaksuja Hotakainen on suorittanut vuodesta 1995 lähtien, sen minkä vapaa kirjailija ja perheenisä kulloinkin on pystynyt. – Minusta on mukavaa ja huvittavaa, että minua odottaa sellainen asia kuin kansaneläke, mies Teboilin kuppilassa myhäilee. Eläkeläisliput bussiin ja teatteriin kelpaavat aivan varmasti. Eläkeläisiinkö sinä, Kari Matti Hotakainen sitten samaistut? – Ai että Kari tykästyisi eläkeläisiin, koska on itsekin sellainen, Hotakainen hohottaa. Hän siteeraa Tarinan henkilöä, joka tuumii, että elämän tarkoitus ei ole sen pituus vaan sen leveys. – Meissä ihmisissä joka tapauksessa kaikki iät vaikuttavat samanaikaisesti. Kirjoittaessa ainakin pitäisi olla vähän lapsi ja todella vanha, nuori, keski-ikäinen ja vaikka mitä. Siksi samaistun aika moniinkin yksittäisiin ihmisiin, en niinkään kokonaisiin ihmisryhmiin. Eläkkeelle pääsemisestä ja jäämisestä huolimatta Hotakainen ei ole lopettamassa mitään. – Ammatilleni on luonteenpiirteistä, että olla tökötän, luen ja kirjoitan. Se tulee jatkumaan. Toivottavasti levottomissa merkeissä.” Yksi asia kuitenkin muuttuu. Kun pyydetään erilaisiin tilaisuuksiin tai oheistöihin, enää ei tarvitse kieltäytyessään vedota (jo aikuiseksi ehtineiden) lasten korvatulehduksiin, vaan totuus on hänet vapauttava, kun hän sanoo: – Minä olen nyt eläkkeellä.