Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Väsymys ja yksinäisyys painoivat Petra Ollia, ja lopulta hänen oli kohdattava pelkonsa ja myönnettävä, ettei motivaatiota enää ole

Ohikulkeva pariskunta tunnistaa tutun urheilijan. Seuraa moneen kertaan kuultu kysymys: – Et kai sinä oikeasti vielä lopettanut? Mutta saatanallinen ralli on hiljennyt. Petra Olli katselee Lappajärven sinistä välkettä eikä suunnittele paluuta painimatolle. – Moni ajattelee, että huilaa nyt vähän ja jatka sitten, mene vielä olympialaisiin. Mutta ei tämä niin toimi, että ensin lepsuillaan ja sitten lähdetään olympiakarsintoihin. Ollille on ehdotettu myös vapaaottelijan uraa, jossa painija voisi pärjätä ja saada hyvän tilin. Mutta raha ei ole koskaan motivoinut Ollia. Kysymys tuntuu muutenkin absurdilta, koska lopettamispäätöksen taustalla on väsyminen huippu-urheiluun. – Että aloittaisin uuden uran ja tekisin monta vuotta työtä päästäkseni huipulle? Ei kiitos. Maailmanmestaruus täytti takkia Lopettamispäätöstä Olli oli hautonut mielessään jo jonkin aikaa. Pohjalaiselle periksiantamattomalle luonteelle ei ollut helppo myöntää, että into mennä vaikka läpi harmaan kiven oli laimennut. – Viime vuonna huomasin, etten enää ollutkaan niin innokas lähtemään aamulenkille ja kiristämään tossuja jalkaan. Leireillä laskin päiviä kotiinpaluuseen. Homma alkoi olla pakkopullaa. Saavutettu maailmanmestaruus täytti osaltaan takkia, ja oman tekemisen taso alkoi pikkuhiljaa laskea. Viime kevään EM-kisat Italiassa jäivät Ollin viimeisiksi. Siellä hän oli viides. Se voisi periaatteessa kuulostaa hyvältä, mutta Ollilla ei ole tarvetta kaunistella asiaa. – Oli sellainen arpatuuri, että pääsin pronssiotteluun yhdellä tappiolla, yhtäkään matsia en siellä voittanut. Ei kulkenut, ei sitten mihinkään suuntaan. Olli antoi liekilleen useita mahdollisuuksia syttyä uudelleen, mutta lopulta hänen oli hyväksyttävä se, ettei kyse ollut ohimenevästä ajanjaksosta. – Oli raskasta ja pelottavaakin myöntää itselleen, että motivaatiota ei enää ole. Kun aina on halunnut olla paras kaikessa, ja sitten tulee olo, että ei ehkä aina tarvitsekaan olla paras. "Mitäpä tässä pelkäämään” Painimisen Olli aloitti Lappajärven painileikkikoulussa kuuden vanhana. Ensimmäiset kisat hän kävi 8-vuotiaana. Usein ajatellaan, että huippupainija on parhaassa iässä juuri Ollin ikäisenä, kun on jo kokemusta ja näkemystä maailmalta, mutta vielä hyviä kilpavuosia edessä. Tämä ajatus ei helpottanut lopettamispäätöksen tekemistä. – Sitä mietti liikaa, että mitä muut sanovat, kaikki tukijat ja muut ympärillä olijat. Että jääkö sitä ihan yksikseen? Sellaista se oli oman pään sisällä, mutta kyllähän läheiset ihmiset pysyvät, tapahtuu elämässä sitten mitä tahansa. Ajatusten pallottelu on ymmärrettävää. Vaikka sanotaan, että urheilija urheilee vain itselleen, niin ympärillä on paljon muitakin, jotka tekevät työtä urheilijan eteen. – Pakko tehdä suuria päätöksiä, että voi olla sinut itsensä kanssa. Ei se olisi oikein, että tuolla vääntäisin vaikka ei ole motivaatiota. Ahdistuneen urheilijan ajatuksissa asioiden mittasuhteet olivat ehkä keikahtaneet väärille urille. Miesystävä Indrek Vassus rohkaisi tekemään päätöksen, oli se sitten kumpaan suuntaan tahansa. – Hän sanoi minulle, että et sinä Petra ole mitään pahaa tehnyt, kaikkihan on mennyt hemmetin hyvin. Siinä se realisoitui, että tosiaan enhän minä mitään pahaa ole tehnyt, mitäpä tässä pelkäämään, jos yksi ajanjakso loppuu. Helmikuun lopussa Olli ilmoitti julkisesti lopettavansa. Samalla se tarkoitti naispainin yhden hengen maajoukkueen hiipumista. Itsekseen kiertäminen ei sekään varsinaisesti ruokkinut motivaatiota. Aiemmin naisia oli mukana muitakin, mutta Tiina Ylinen ja Sarianne Savola lopettivat keväällä 2016 jäätyään ilman olympiapaikkaa. Olli kiersi paljon leireillä ja kisoissa esimerkiksi Venäjällä ja Mongoliassa. Hän ei osannut kieltä eikä hänellä ollut muita juttukavereita kuin valmentaja Ahto Raska . Välillä mukana oli myös virolainen treenikaveri Epp Mäe . – Kaipasin ystäviä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja jauhaa paskaa. Yksinäisyyteen väsyi, mutta eihän sille mitään voi, on vain karu fakta, ettei ole muita. Toivon, että seuraavalla sukupolvella olisi sitä ryhmää ympärillä. Olli on puhunut asiasta myös ”vanhojen painikörmyjen” kanssa, jotka elivät 1980–90-lukujen kulta-aikaa. Heillä oli isot porukat, joissa taisteltiin keskenään arvokisapaikoista ja pelattiin leiri- ja kisaillat korttia. Valmentajan ammattitutkinto suunnitteilla Yhäkin miehiä on paljon kreikkalais-roomalaisen painin puolella, mutta painivien naisten määrä on vähäinen. SM-kilpailut ovat kuihtuneet kasaan, ja laji kaipaisi lisää harrastajia. Seuraava sukupolvi, jolla olisi potentiaalia nousta kansainväliseen kärkeen on tulossa vasta usean vuoden päästä. – Minun jälkeeni tuleva polvi on 15–20 ikävuoden välillä. Heidän täytyy ensin ottaa askeleet omissa ikäryhmissään. Potentiaalia kyllä on, kunhan teini-iästä selviytyvät yli. En halua luoda paineita, mutta katsotaan, kuka se manttelinperijä on. Kuortaneella harjoittelevat painijat kuuluvat Petra Junior Teamiin. Idea tiimistä lähti Ollin pitkäaikaiselta valmentajalta Raskalta. Jo tässä vaiheessa uraa osa tiimin nuorista on tehnyt isoja uhrauksia painin eteen. – Ympäri Suomea on tullut kahdeksan tyttöä ysiluokalle ja lukioon Kuortaneelle. Vaihtanut koulua ja itsenäistynyt painin takia. Olli käy Kuortaneella välillä antamassa vinkkejä, sparrailemassa ja vetämässä leirejä. Tiimilleen Olli toimii esikuvana, mutta sitoutuminen täysipäiväiseen valmentamiseen ei ainakaan nyt houkuttele. Tästä huolimatta Ollin on tarkoitus aloittaa valmentajan ammattitutkinto syksyllä. Paini ja liikunta kiinnostavat, vaikka eivät ole elämässä enää ihan joka päivä mukana. – Haluan innostaa ja jakaa osaamistani. Muistan itsekin, kun olin nuorena painisalilla ja sinne tuli esimerkiksi Pertti Ukkola , niin kyllä se antoi lisää potkua treeneihin. Rion raskas pettymys Urallaan Olli saavutti kuusi arvokisamitalia. Maailmanmestaruus toi uralle kruunun, Rion olympialaisia hän pitää uransa pahimpana mutta myös opettavaisimpana kokemuksena. Siellä Olli hävisi puolivälierässä kirgisialaiselle Aisuluu Tynybekovalle pistein 14–7. – Itselläni oli hemmetin kovat odotukset, olin terveenä ja pysynyt kunnossa, kaikki oli mennyt hyvin ja ajattelin, että nyt on minun aika. Kyllä kuudessa minuutissa voi mennä unelmat nopeasti murskaksi. Rion kokemus muistutti etteivät pelkät mitalit ole syy painia, vaan matka itsessään. Pettymyksestä yli pääseminen vei kuitenkin kuukausia. Treeniin tuli uutta virettä, kun vuoden 2017 alussa Olli sai toisenkin valmentajan, Maxim Molonovin . Sitten motivaatiota koeteltiin loukkaantumisella. – Alkuvuodesta 2017 voitin Rion hopeamitalistin ylemmästä sarjasta painikisoissa Ruotsissa. Tuli olo, että olen takaisin. Sitten menikin vähän aikaa, oli viimeistelyleiri Kuortaneella ja polvi paskaksi. Se vuosi oli sitten siinä. Pitkä aika ilman menestystä painoi, mutta sitten Ollia odotti kultainen vuosi. Vuonna 2018 hän voitti EM- ja MM-kultaa. Läheltä piti, ettei sekin vuosi jäänyt väliin. – Sekin olisi voinut mennä perseelleen, kun kyynärpää meni pari viikkoa ennen EM-kisoja. Onneksi ei menty leikkaukseen. Lääkäri sanoi, että se pitäisi korjata, mutta minä en suostunut. Kyllä sillä paini, mutta tiettyihin tilanteisiin ei passannut itseä päästää. Painimuistoista kirja – ilman kultareunuksia Tänä keväänä Olli on puhallellut urheilu-uran jälkimaininkeja ulos Virossa. Kahden viikon matka venähti koronaviruksen takia kolmeksi kuukaudeksi. Paikallaan olo teki matkalaukkuelämään turtuneelle painijalle hyvää. – En muista, koska olisin viimeksi ollut kolme kuukautta samassa paikassa. Urheilu-uran päättymisestä on vasta joitakin kuukausia, ja tuntemukset ovat vielä osin ristiriitaisia. Olli on nauttinut toimettomuudesta, vaikka on ollut vaikeaa antaa itselleen lupa siihen. Tai ei hän ihan toimettomana ole ollut, vaan on esimerkiksi opiskellut myyntiä ja markkinointia Seinäjoen Sedussa. Tosin luentojen kuunteleminen sohvalla on eri asia kuin rytmittää elämänsä EM- ja MM-kisojen mukaan. Urheilijana Olli tunnetaan, se ei muutu mihinkään vaikka ura onkin ohi. Mutta suorittamisen pakosta hän mielellään pääsisi eroon. – Aina on ollut jotain, mitä kohti treenata ja mennä. Nyt ei olekaan mitään maalia loppuvuodessa. Olen välillä ollut vähän kireä, kun tiedän, että maali puuttuu, mutta samalla pitäisi antaa itselleen rauhaa. Viimeiset vuodet painin parissa olivat raskaita. Niinpä tunnelmat urheilu-uraa kohtaan ovat vielä niiden sävyttämiä. – Toistaiseksi ne ovat olleet vähän ahdistuneet, että ei jaksa jauhaa painista, mutta ehkä se aika tulee vielä. On niin hieno matka, tarina ja paljon hyviä muistoja, että ehkä ne alkavat ajan kanssa pulpahtamaan esiin. Ollin tarinaa tehdään myös kirjaksi. Ennen projektin alkamista hän mietti, onko vielä liian aikaista sille. Lopulta Olli tuli siihen tulokseen, että parempi panna muistot kansiin nyt, kun niissä ei ole turhia kultareunuksia ja ne vielä ovat hyvässä muistissa. – Käydään kaikki läpi, ja saan omin sanoin kertoa, mitä kulissien takana on tapahtunut. Kulissien taakse kurkataan myös pian julkaistavassa dokumentissa. Oman tiensä kulkija Lappajärvellä on pitkät painiperinteet, joita miehet ovat pitäneet yllä aiemmin. Viimeisimmät vuodet painimenestys on levännyt Ollin harteilla. Millaisen perinnön Olli on painille jättänyt? – Olen osoittanut, että kyllä me naisetkin pystytään vääntämään siinä missä miehetkin ja välillä jopa vähän paremmin. Eikä se ole pelkästään painissa, laji kuin laji tai asia kuin asia, ei meitä naisia tarvitse pitää heikkoina. Ei ole ollut helppoa taistella tietään huipulle miehekkääksi mielletyssä lajissa. Etenkin nuorempana Olli sai osakseen tytöttelyä ja vähättelyä, että eihän tyttö voi tuollaisessa lajissa pärjätä. – Tuntui, että piti kauheasti todistella. Kun menestystä tuli, niin kyllä sitten myönnettiin, että kai ne naisetkin vissiin voi painia. Erilaisia yllätyksiäkin on uran varrella riittänyt. Viime vuonna Olli lähti valmentajansa järjestämälle leirille Venäjälle, jossa sijaitsee vapaapainijoiden kovatasoinen leirikeskus. Mukana oli maailmanmestareita ja olympiamitalisteja. Lähtöä edeltävänä päivänä valmentaja ilmoitti, että se on muuten miesten leiri. – Meinasin räjähtää, ettei yhtään ennemmin varoittanut. Se oli ihan mielenkiintoinen kokemus olla tällaisena vaaleana tyttönä siellä miesten keskellä. Katsottiin vähän silleen, että mitäköhän tuokin täällä tekee. Venäjän kielestä Olli ei ymmärtänyt mitään, mutta treenipareja löytyi, joten harjoitukset sujuivat ihan hyvin, vaikka hän kokemusta oudoksi kuvaakin. Huumorintajusta ja etenkin siitä, että osaa nauraa itselleen on ollut apua. Painijoiden kesken kuulemma vallitsee raju ja rivo huumorintaju, joka voi olla tottumattomalle liikaa. – Ei siihen porukkaan ihan heikkohermoiset voi tulla. Jos päätä aukoo, sitä pään aukomista pitää myös kestää. Olli on tottunut kuulemaan suoraa puhetta, ja sitä hän itsekin suoltaa. Monelle on varmasti jäänyt mieleen Ollin tilitys heti olympiapettymyksen jälkeen. – Vaikka minulla ei ollut mitään järkevää sanottavaa, niin oli se parempi sanoa rehellisesti heti siinä, kuin että olisin itkenyt tunnin pukuhuoneessa ja tullut sitten selittämään jotain. Olli ei ole pelännyt näyttää tunteitaan, mutta osa katsojista tuntui kiusaantuneen siitä, että tunnekuohussa ollutta urheilijaa lähestyttiin heti putoamisen jälkeen. Ollilla kuitenkin riittää ymmärrystä haastattelijalle. – Hänhän teki vain työtään, olisin voinut kävellä siitä ohi, jos olisin halunnut. Urheilun naiskuvastossa Olli on virkistävä oman tiensä kulkija. Suora ja rehellinen pohjalainen, joka ei pelkää näyttää tunteitaan tai kertoa ajatuksiaan. Mutta aina näin ei ole ollut, nuorena Olli jännitti haastatteluja todella paljon. – Pienenä en uskaltanut oikein mitään sanoa, mutta sitten olen ajatellut, että antaa tulla mitä tulee. Kunhan ei kauheasti kiroile eikä arvostele muita. Hyvät käytöstavat pitää olla ja kyky katsoa peiliin.