Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Seppo Jokisen uutuus on tuttu sekoitus jännitystä ja parisuhdekiemuroita

Kevään merkit ovat vasta heikosti ilmassa, paitsi yksi, mutta se on sitäkin varmempi. Seppo Jokisen uusi dekkari tuli kauppoihin tänään maanantaina, kuten jo vuosikausia on huhtikuun alkupäivinä tapahtunut. Monelle se on yhtä odotettu tapaus kuin ensimmäisten sinivuokkojen ilmaantuminen, ja tarkoitan nyt kukkia, en Sorin pääpoliisiaseman väkeä, jota Jokinen kirjoissaan kuvaa. Pisara veressä on jo 25. osa komisario Koskisesta kertovassa sarjassa. Kustantajan tiedotteessa kirjaa hehkutetaan juhlaosana. Pelko pois, Koskis-fanit. Jokinen ei uutuudessaan riehaannu juhlimaan sen kummemmin kuin sarjan aiemmissakaan osissa. Arkisuus ja vakaa jäyhyys ovat kirjojen selkäranka, ja niistä pidetään nytkin kiinni. Verinen matto Tapahtumat saavat alkunsa, kun itsepalvelupesulassa äitinsä kanssa asioiva Urho-poika näkee paikan toisella asiakkaalla veren tahriman maton. Äiti ei tätä huomaa, eikä usko Urhon kertomusta todeksi. Vähitellen kuitenkin käy selväksi, että poika ei puhu omiaan. Koskinen itse viettää yksinäistä kesäiltaa lukemalla dekkaria, jonka on kirjoittanut järjestyspuolen konstaapeli Siiri Peippo. Jo muutaman sivun jälkeen Koskisen sappi alkaa kiehua. Kirjassa kuvattu rikos on lähes suoraan tosielämästä, ja vieläpä sellainen, jota Koskinen itse on nuorena konstaapelina ollut selvittämässä. Vaan ratkaisemattapa lentopallovalmentajan tappo on jäänyt. Yli kolmekymmentä vuotta sitten Pyhäjärven rannalla tapahtunut rikos kaihertaa yhä Koskisen mieltä, ja hän avaa tapauksen uudestaan tutkittavaksi. Kun verinen mattokin onnistutaan kytkemään asiaan, ovat dekkarin eväät kasassa. Leppoisa jännäri Aiemmat Koskis-sarjan kirjat ovat lähes järjestään olleet tiukkoja rikostarinoita, joissa on ollut jonkin verran viittauksia laajempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Esimerkiksi viime vuoden Rottasankariin verrattuna Pisara veressä on huomattavasti leppoisampi tapaus, ei oikeastaan edes kovin jännittävä. Dekkarijuonen ohella Jokista ovat aina kiinnostaneet päähenkilöiden ihmissuhteet ja tunne-elämän kiemurat. Nyt ne tuntuvat saavan tarinan kehittelyssä pääosan. Pisara veressä kulkee kahdella aikatasolla, nykyajassa ja 1980-luvun puolivälissä. Näin päästään kurkistamaan Koskisen järjestyspoliisivuosiin ja avioliiton alkutaipaleeseen. Kertoopa Jokinen nyt senkin, miten Koskinen ensimmäisen kerran tapaa luottomiehensä Risto Pekin ja nykyisen elämänkumppaninsa Ulla Lundelinin. Poliisitiimin sisäistä dynamiikkaa kuvataan aiempaa tarkemmin. Pakkaa tulee sekoittamaan uusi mies, rikosylikonstaapeli Karri Kurjenaho, joka korvaa eläköityneen edeltäjänsä. Ryhmän hyväksyntä on kovan takana. Parisuhdepulmia Koskisen parisuhteiden myötä- ja vastamäet ovat kirjasarjan ydinmehua. Helpolla mies ei pääse nytkään. Ulla-puolisosta on tullut kolminkertainen isoäiti, jonka aika kuluu vauvanhoidossa tyttären luona poissa Tampereelta. Koskinen ikävöi Ullaansa vastikään hankitussa omakotitalossa Sirppitiellä ja voitelee itsesääliään keskioluella. Taustalla häivähtelee kaiho ex-vaimo Raijaa kohtaan. Kyllä näillä aineksilla komisarion ystävien odotukset tyydyttyvät, vaikka kirjassa onkin hiukan välitilinpäätöksen makua. Sen verran kiero mies Jokinen on, että jättää Koskisen sekä ammatillisesti että naiskuvioidensa kanssa epätietoisuuden naulakkoon roikkumaan Kirjassa kulkee oheisjuonena jo Rottasankarissa alkunsa saanut talousrötösvyyhti. Sen Koskinen saa varmasti niskaansa jossain sarjan seuraavista osista, sillä Jokisen mukaan tamperelaispoliisien tarina ei ole vielä lähelläkään päätöstä. Onneksi.