Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Äidit tulkaa ikkunaan – Meillä on teitä ikävä!

Elokuvassa Sofien valinta on kohtaus, jonka jokainen elokuvan joskus nähnyt muistaa loppuikänsä. Se on tilanne, jossa oikeaa ratkaisua ei ole. On vain kaksi huonoa, kestämätöntä vaihtoehtoa. Kohtauksessa keskitysleirillä olevan äidin pitää valita kahdesta lapsestaan toinen kaasukammioon vietäväksi. Ellei hän ratkaisua suostu tekemään, kaikki sekä äiti että kumpikin lapsi joutuvat sinne. Koronavirus on saanut monet meistä omanlaistensa Sofien valintojen eteen. Ei yhtä konkreettisen julmien, mutta vaikeiden kumminkin. Oma vaikea valintani on ollut lähellä asuva äitini, joka on samaa sitkeää ja urheaa vuosikertaa kuin tammikuun lopulla kuollut Jörn Donner , vuotta nuorempi kuin viime viikolla edesmennyt Pentti Linkola . Hän on uutisia seuraava ja mieleltään virkeä, mutta keholtaan hauras. Hän kuuluu koronaviruksen korkeimpaan riskiryhmään sekä ikänsä että useiden perussairauksiensa takia. Nykyisin äidin luona käy aamuisin kotipalvelun hoitaja. Hoitajat vaihtuvat. He eivät aina voi käyttää hengityssuojaimia, koska niitä ei riitä. Itse olen jo jonkin aikaa mieluummin käynyt äitini luona kuin puhunut puhelimessa. Kasvokkain tapaamisessa on se ihana etu, että silloin voi paitsi halata myös puhua hiljaisuudellakin. Kieltämättä on ollut aika vaikea selittää itselleen, miksi me lähellä asuvat lapset emme nyt saisi käydä äitimme luona, jos vieraat hoitoalan ihmisetkin käyvät. Hyvälle ystävälleni selitykseni ei kelvannut: "Niin, että meinaat, ettei haittaa, vaikka äidilläsi piipahtaisi nyt vähän useampikin ihminen tartuttamassa, kunhan on vain sukua", hän haastoi. Hän oli tietysti oikeassa. Olen etätyössä, mutta mieheni ei ole. Käyn kaupoissa ja lenkillä. Tutkin itseäni ja jos oikein mietin, voisinko tartuttaa jotain, en voi olla enää varma. Olisiko niin, että toissailtainen paleluni olikin alkavaa tautia? Entä tämä kuiva kurkku, entä jos se ei tällä kertaa johdukaan jokakeväisestä katupölystä. Edellisen kerran, kun kävin äitini luona, nyt jo viikkoja sitten, pesimme yhdessä pyykkiä. Lapsesta saakka pyykinpesu on ollut minulle ainoa kotityö, josta pidän. Opin sen äidiltä. Hänen ansiostaan tiedän, miten vedetään lakanat, miten mankeloidaan, miltä näyttää, kun liinavaatekaappi on kunnolla järjestyksessä ja miten nautitaan hiljaa puhtaasta pyykistä. Sittemmin olemme tavanneet ulkona kolmen metrin turvavälillä. Lisäksi olen huudellut hänen parvekkeensa alla kuulumisiani. Niin, että jos näette keski-ikäisen naisen huutelemassa kerrostalon pihamaalla, älkää pelästykö. Se on vain yksi tytär – yksi monista – jolla on nyt vanhaa viisasta äitiään ikävä. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.