Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Aapeli Räsäsen kolumni: Kun urheilija ottaa kantaa politiikkaan, ihmiset jakautuvat kahteen leiriin – Tästä syystä molemmat ovat väärässä

Urheilu ja politiikka ovat tanssineet yhteistä valssiaan hyvin tiiviisti tämän syksyn aikana. Yhdysvaltain ammattilaissarjoissa on osoitettu tukea Black Lives Matter –liikkeelle ja Suomessa on puhututtanut ensi keväänä mahdollisesti Valko-Venäjällä järjestettävät jääkiekon MM-kisat. Urheilua ja politiikkaa ei pysty täysin erottamaan toisistaan. Urheilu ei ole elämässä mikään erillinen saareke, johon eivät päde muun elämän lainalaisuudet. Urheilua ja politiikkaa on sotkettu keskenään koko modernin maailman historian ajan. Berliinin olympialaisissa vuonna 1936 Adolf Hitler valjasti kisat propagandakäyttöönsä. Vuosien 1980 ja 1984 kesäolympialaisia boikotoivat vuoronperään kylmän sodan eri osapuolet. Jääkiekon ja jalkapallon seuraavat MM-kisat on myönnetty maihin, joihin niitä ei missään tapauksessa olisi pitänyt antaa. Tulevilla kisanäyttämöillä ihmisoikeusrikkomukset ja –rikokset ovat arkipäivää, eivätkä tiedostamattomia poikkeuksia. Kaksi leiriä, joista kumpikaan ei ole oikeassa Diktaattorit käyttävät urheilua nuijana lyödäkseen asiaansa eteenpäin, ja siirtääkseen huomiota pois asioista, jotka eivät kestä päivänvaloa. Saman nuijan toisella päällä koitetaan hiljentää urheilijoiden kannanottoja sanomalla, ettei urheilua ja politiikkaa saisi sotkea. Urheilijoiden kannanottaminen tai kannanottamattomuus luovat jo itsessään dilemman ”urheilua ja politiikkaa ei saa sotkea”-sananparrelle. Jos urheilijat hiljennetään paineistamalla, se on politiikan ja urheilun sotkemista, kun totalitarismi astuu urheilun näyttämölle. Jos urheilijat taas saavat vapaasti ilmaista itseään ja he ottavat kantaa poliittisiin asioihin, on se urheilun ja politiikan sotkemista. Mutta tämä on seuraus, ei syy. Syyt ovat jossakin syvemmällä. Epäkohdissa, joihin halutaan puuttua. Kun urheilija sitten ottaa kantaa poliittisiin asioihin, ihmiset tuntuvat jakautuvan kahteen leiriin. Toiset ovat sitä mieltä, ettei urheilijoiden kuuluisi ottaa kantaa päivänpolttaviin asioihin, koska ”politiikka ei kuulu urheiluun”. Toinen leiri taas liputtaa sen puolesta, että kaikkien urheilijoiden tulisi ottaa kantaa, vain sen takia, koska ovat paljon esillä medioissa ja sen vuoksi kannanottaminen olisi jonkinlainen velvollisuus. Ensimmäisen leirin kompastuskivi on sananvapaus. Urheilijoilla on sananvapaus siinä missä muillakin ja mielipiteensä saa julkaista, kuten minäkin tässä teen. Tästä päästäänkin toisen leirin ongelmaan. Sananvapaus on eri asia kuin sananpakkous. Ei kenenkään ole pakko sanoa mielipidettään, tai edes muodostaa sellaista. Kaikkia eivät kiinnosta samat asiat, ja hyvä niin. Tällä leirillä on toki toinenkin ongelma, joka koskee niitä, jotka mielipiteensä tuovat julki. Jos mielipide on samassa linjassa omansa kanssa, kaikki on hyvin ja urheilijaa voi aplodeerata rohkeasta kannanotosta. Mutta some-tuomioistuimen nuija kalahtaa, jos mielipide ei miellytäkään. Tuolloin moititaan, kuinka urheilijoiden ei tulisi ottaa kantaa tai kuinka tyhmiä joidenkin tiettyjen lajien edustajat ovat. Ad hominem ja sitä rataa. Tämä on kaksinaismoralismin huippu ja penkkiurheilijan paradoksi. Urheilija päättää Urheilijoilla on sananvapaus siinä missä muillakin, mutta on jokaisen oma asiansa käyttääkö sitä vai ei. Jos sitä käyttää julkisesti, hyvä. Jos ei käytä, tai käyttää yksityisemmillä foorumeilla, sekin on hyvä. Mielipiteitä saa ja pitää olla, ja niitä on hyvä tuoda julki. Mielipiteitä myös voi ja pitääkin kritisoida, jotta syntyy keskustelua, mutta sitä, että esittää mielipiteen ei pidä vastustaa. Kirjoittaja on Aamulehden kolumnisti, joka pelaa ammatikseen jääkiekkoa KalPassa.