Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Jonain päivänä kuolen, mutta muina päivinä en

Rap-artisti Pyhimys laulaa kappaleessaan Äiti anna anteeks: ”Ollaan vanhempii ku koskaan ennen ja nuorempii ku tullaan ikin olemaan.” Niinhän se on, toden totta. Kuulin toisenkin oivalluksen ikääntymisestä, kun KOM-teatterin Valehtelijan peruukki -esitys vieraili Tampereella. Vapaasti muotoiltuna ajatus kuului, että iloitse, jos olet 70-vuotias etkä 60-vuotias, koska 60-vuotias ei voi tietää, saako hän ne kymmenen vuotta, jotka 70-vuotias on saanut. Jonain päivänä kuolen – kaikkina muina päivinä elän. Yritän elää niin kuin tämä viisaus opettaa. En halua katua sitä, että päästin elämäni kalliit päivät valumaan läpi sormien niitä hyödyntämättä, niitä elämättä, niistä iloitsematta – luullen, että niitä riittää loputtomiin. Olin 14–vuotias ja katselin, kun eräs jo isäksi ehtinyt 23-vuotias mies käveli perjantai-iltana kaupungin keskustassa meidän teinien joukossa. Muistan ajatelleeni, että mitä tuo vanha mies täällä tekee. Jälkikäteen olen huvittuneena muistellut sitäkin, miten parikymppisenä tyttönä mikään maailmassa ei ollut silmissäni niin ikäloppu kuin nelikymppinen mies. Toisinaan mietin, kokevatkohan nuoret nyt minut samalla tavoin. Poikani jo kiusoittelee kyselemällä, oliko minun nuoruudessani maailmassa värit. Kun menen viittäkymmentä ikävuotta kohden, olen alkanut arvostaa elämää uudella tavalla. Ennen tuntui, että elonpäiviä riittää loputtomiin, tuhlattavaksi, pois heitettäväksi. Nyt ymmärrän, että päivilleni on olemassa takaraja. Se muuttaa suhtautumistani niihin. Entinen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola (kok.) on kertonut, että nelikymppisenä hän suri ikääntymistään kovasti ja kuusikymppisenä totesi surreensa turhaan. Luin taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on onnettomimmillaan nelikymppisenä, minkä jälkeen hänen onnellisuutensa lähtee kasvamaan. Pitää kohdallani paikkansa. Nykyään monet ihmiset elävät aiempaa hyvävointisempina aiempaa pidempään. Seitsemänkymmentä on uusi viisikymmentä, ja viisikymppinen voi olettaa elämää hyvässä lykyssä olevan jäljellä vielä toinen puolikas. Hiljattain tapasin tuoreen, seitsemänkymppisen parin. Miehen ja vaimon kasvoilta kuvastui sama rakastumisen riemu, jonka olemme tottuneet liittämään nuoruuteen. Toisaalta mietin, miltä 90-vuotiaasta äidistäni tuntuu, kun suuri osa hänen ikätovereistaan on hautausmaalla. Hänellä on meidät lapset ja lastenlapset, mutta ei enää juuri ketään, joka omakohtaisesti muistaisi ja selittämättä tietäisi, miltä pimennettyjen ikkunoiden takana sota-aikana tuntui tai jakaisi nuoren morsiamen muistot 1950-luvulta. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.