Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Koiran kanssa eläessä oppii, että kiire voi olla kuviteltua ja parhaat asiat elämässä ovat sotkuisia

On tutkittu, että ihmisen ja koiran yhteiselossa aivokemialla on iso rooli. Esimerkiksi koiran silittäminen nostaa niin ihmisen kuin koirankin oksitosiinihormonin tasoa ja saa aikaan mielihyvää. Olen miettinyt, voisiko aivokemian lisäksi koiran seura tehdä ihmiselle hyvää myös toisella tapaa: siksi, että ne ovat säilyttäneet olemisessaan jotain, joka meiltä ihmisiltä saattaa arkea suorittaessa unohtua. Koira voi seistä loputtoman pitkään pimeässä illassa vaakasuoraan tulevassa räntäsateessa nuuskimassa lumikokkaretta. Aivan kuin otuksella, joka hyvällä tuurilla elää 15 vuotta, olisi käytössään kaikki maailman aika. Kun itse lakkaa steppaamasta paikallaan, huokaa syvään ja päättää odottaa niin kauan kuin koiralla asioiden selvittämisessä kestää, saattaa tulla mieleen outo kysymys. Mihin minulla olikaan kiire? Voi olla, ettei ihan tarkalleen mihinkään. Oli vain jäänyt päälle kuvitelma siitä, että koko ajan pitäisi olla jossain muualla kuin missä on. Koiran kanssa eläessä olen huomannut, että onnistuminen ja epäonnistuminen ovat näkökulmakysymyksiä. Kun olen opetellut aikuisen koiran kanssa hihnassa kulkemista, turhautumishaukuilta ei voi aina välttyä. Joskus arvioin väärin sen, mistä koira selviää ja joskus on vain mentävä lähempää toista koirakkoa kuin mistä vielä pääsemme ongelmitta. Jos vain täydellinen suoritus on onnistuminen, me epäonnistumme usein. Mutta jos onnistumiseksi lasketaan se, että menee vähän paremmin kuin viime kuussa ja ihan mahdottoman paljon paremmin kuin vuosi sitten, silloin me onnistumme koko ajan. Koiran kanssa eläessä olen vakuuttunut siitä, että parhaat asiat elämässä ovat aina hiukan vinksallaan ja sotkuisia. Matot ovat mykkyrällä, lattialla on karvaa ja sohvatyynyjen väliin on piilotettu puoliksi syöty puruluu. Kukkapenkissä on luupankki, jolle perennat ovat ystävällisesti tehneet tilaa. Pankissa käyneen tunnistaa aina siitä, että pankkisalin lattialta on tarttunut multaa tassuihin. Koiran kanssa eläessä väkisinkin jossain vaiheessa huomaa, että elämä on luopumisen opettelua. Lopulta menetys tulee todelliseksi arkisissa tilanteissa: kun seisoo ulkona miettien, mitä ihmettä tekee siellä ja miten ilman koiraa lenkillä pidetään käsiä. Roikotetaanko niitä vain sivuilla? Yhtäkkiä havahtuu siihen, miten koira on rytmittänyt arjen, ja miten ei enää tiedä, kuinka eletään koiratta. Menetys konkretisoituu jokaiselle eri tavalla, mutta kauneimmin sen on sanoittanut kirjailija ja runoilija Eeva Kilpi : koiratta on kuonoa ja kahta luppakorvaa yksinäisempi. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.