Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Jukola 2019 Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Ei Marko Anttila ole Mörkö vaan ihan joku muu, Kevin Lankinen taas on ilmetty Nuuskamuikkunen – mutta kuka Leijonista onkaan Pikku Myy?

Suomi on mennyt jääkiekosta niin sekaisin, että olemme alkaneet puhua ja kirjoittaa Muumilaakson Möröstä ja Leijonakapteeni Marko Anttilasta kuin yhdestä persoonasta. Se on niin suuri virhe, että siitä pitäisi antaa iso käytösrangaistus. Ensinnäkin: Mörkö on naispuolinen olento – Tove Jansson käyttää hänestä feminiiniä persoonapronominia Niin, tiedoksi ja valistukseksi Suomen NHL-miljonääreille sinne golfkentille: Tove Jansson kirjoitti Muumit alunperin, yllätys yllätys, ruotsiksi! Ja kirjassa Taikurin hattu ensimmäisen kerran esiin tuleva Mörkö eli Mårran on nimenomaan ”hon”. Mörkö on muutenkin täysin erilainen kuin kaikkien rakastama, lämmin, jokaista kannustava, lämpöä hohtava Lempäälän jätti. Lue myös: Mitä vastata, kun lapsi kysyy, onko mörköä olemassa? Näin neuvoo Jari Sinkkonen Mörkö levittää jäätävää kylmyyttä. Siellä, missä hän kulkee, maa jäätyy hänen allaan, kukat kuolevat, lehdet tippuvat puista. Marko Anttilan vaikutus on tasan päinvastainen. Hän saa ympäristönsä heräämään eloon, hehkumaan, kukkimaan. Niin. Jos Muumilaaksosta pitää valita esikuva Anttilalle, hän on Muumimamma, joka lohduttaa, kuuntelee, hyväksyy, ottaa huostaansa jopa näkymättömän lapsen ja tekee hänestäkin näkyvän, melkein säihkyvän – siis Sportin Joel Kivirannan . Maalivaht i Kevin Lankinen tuo etsimättä mieleen Nuuskamuikkusen. Kun muut pelaavat remuten pleikkaa, Lankinen lukee kirjaa, uppoutuu mielikuvitusmaailmaan, lähtee seikkailemaan omin päin. Sitähän Lankinen Suomen maalilla teki – seikkaili siellä, missä kukaan muu suomalainen ei ole uskaltanut käydä: itseluottamuksen ihmeellisessä maailmassa. Lopullisesti Lankinen valloitti sydämeni, kun hän haastattelussa muisti kannustaa ulkojäille unelmoimaan pikkupoikien lisäksi myös pikkutytöt. Vuoden viisain lausunto. Ehkä Leijonien outo vahvuus olikin tietty feminiinisyys, ei kovuus vaan pehmeys, ei röyhkeys vaan nöyryys, ei käskytys ja hammastelen kiristely vaan, vaan, kehtaako tätä edes sanoa, yhteishöpötys. Vuoden 2019 maailmanmestaruus eroa aiemmista siinä, ettei se tehnytkään meistä entistä kovempia, vaan entistä pehmeämpiä. Se on voitoista suurin. Miehen ei tarvitse enää itkeä vaikuttaakseen herkältä. Riittää kun hän luistelee kaikkien muiden puolesta ja toivosta suoraan vastustajan maalille ja keneltäkään lupaa kysymättä nostaa kiekon ylämummoon kuin Pikku Myy. Niin, nyt puhumme tietysti Sakari Mannisesta .