Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Eduskunnan istumajärjestyksestä nousi kohu, mutta se ei ole vain mitätön muodollisuus – Miksi kukaan ei halua istua oikealla?

Uuden eduskunnan taival ei ala välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla, jos aivan ensimmäiseksi synnytetään kiista istumajärjestyksestä. Istumajärjestys ei vain ole mitätön muodollisuus. Sen perinteinen tehtävä on viestiä yleisölle, mitä poliittista suuntausta noin suunnilleen kukin kansanedustaja edustaa. Anna Kontula (vas.) tviittasi asian pätevästi: ”Istuntosali kuvastaa ja uusintaa koko eduskunnan sosiaalista järjestystä: hierarkioita, ideologioita, liittolaisuuksia jne. Pyllyn paikalla on siis suora yhteys siihen, millä korteilla kukin pelaa.” Ongelmaksi tuolileikissä vain on tullut se, että vanha vasemmisto–oikeisto-jako on menettänyt painoarvoaan. Oikeiston ja vasemmiston käsitteet syntyivät eri aatteiden erilaisesta suhtautumisesta tuotantovälineiden omistussuhteisiin. Poliittista kenttää jakaa tänä päivänä eniten suhtautuminen kansainvälistymiseen. Toinen ja lähes yhtä tärkeä jakava kriteeri on arvokonservatiivisuus vastaan arvoliberalismi. Mutta talousoikeistolaisuuden ja -vasemmistolaisuuden ristiriita on sekin yhä olemassa. Kaikkiin näihin sisältyy kysymys ympäristöä uhkaavista tekijöistä. Poliittinen jako ei ole jana eikä enää edes nelikenttä. Paras väline kuvaamaan sitä olisi kolmiulotteinen kuutio, joka jakaantuu kahdeksaan eri lohkoon. Eduskunnan istuntosalia ei oikein pysty rakentamaan todellisuutta vastaamaan. Pitäisi jotenkin risteyttää kerrossängyt ja akvaario. Toinen asemointia hankaloittava tekijä on se, että suomalaiset puolueet muuttuivat viimeistään kylmän sodan jälkeen aatteiden sekatavaramyymälöiksi. Koska vaaleissa halutaan maksimoida kannatus, haalitaan jokaiseen puolueeseen mahdollisimman erilaisia ja eri tavoilla ajattelevia ehdokkaita. Tästä ilmiöstä syntyi jo 1990-luvulla eduskunnan epävirallinen poliittinen uskontunnustus: ”en ole yhtä vasemmalla kuin Sirpa Pietikäinen mutten toisaalta niin oikealla kuin Paavo Lipponen ”. Ajan henkeä kuvasivat käsitteet ”kolmas tie”, jolla Britannian työväenliike liukui kohti keskustaa ja ”uusi keskusta”, jolla Saksan kristillisdemokraatit tekivät samaa toisesta suunnasta. Kaikesta tästä huolimatta kiista eduskunnan istumajärjestyksestä oli myös turhaa julkisuus- ja uhriutumispeliä. Miten voikin olla, ettei kukaan halua olla oikealla? Vaaleissa kyllä leimauduttiin oikeistolaisiksi tai ainakin ”punavihreyden” vastapuoleksi, mutta nyt on tunkua vain keskelle, vaikka keskusta juuri koki yhden kaikkien aikojen tappioistaan. Rkp on istunut oikealla laidalla historian käytäntöjen seurauksena. Aikoinaan eduskunnassa oli tulkkeja, jotka oli sijoitettu istumaan juuri oikealle sivuseinälle puheenjohtajan korokkeelta katsoen. Nyt on mahdollista purkaa tämä epäloogisuus. Ps:n edustajille olikin ilmeisesti tärkeintä saada aikaan mielikuva, että puolue on kaikkien muiden masinoiman yhteisen painostuksen alla. Aika hyvin he tässä onnistuivat. Mutta ei yhdelle ryhmälle voi antaa veto-oikeutta istumapaikkaansa. Enemmistölläkin on oltava sananvaltaa. Onneksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kertoi perimmäisen syyn puolueensa toiminnalle perjantaisessa some-päivityksessä, jossa hän kommentoi tuolileikkiä: ”Tämänkertaisesta farssista tulee hyvin mielenkiintoinen ennakkotapaus etenkin, jos perussuomalaiset jää oppositioon: kulisseissa sovittu hallitusrintama voi jatkossa jokaisen vaalikauden alussa äänestää suurimman oppositiopuolueen medialehterin alle piiloon.” Päälle tuli vielä ultimatum: ”Perussuomalaisten kyykyttäminen voi maistua makealle hetken aikaa, mutta siihen osallistuvien puolueiden kannattaa pohtia, onko varmaa, että ne itse ovat tulevaisuudessa aina voiman oikealla puolella.” Kysymys on siis medianäkyvyydestä. Eduskunnan lehdistöparvi on istuntosalin oikean laidan yläpuolella. Sieltä on vaikea nähdä ja kuvata oikeistoon tuomittuja kansanedustajia. Ehkä halla-aholaiset saavat tästä nyt pienen käsityksen siitä, miltä ruotsalaisen eduskuntaryhmän jäsenistä on tuntunut vuosikymmenten ajan. Taistolaisuuden vuosina uhrattiin myös uskomaton määrä aikaa ja energiaa istumajärjestysten ja kokoustekniikan tapaisiin muotoseikkoihin. Vanha vitsi kertoi, että kommunistien nuorisojärjestö kiisteli 1970-luvulla siitä, missä Sdnl:n liittokokous voidaan pitää. Lopulta päädyttiin Ritarihuoneelle, koska siellä kukin osanottaja saattoi istua oman aatelissukunsa vaakunan alla. Perussuomalaiset eivät tykkää siitä, että heitä rinnastetaan taistolaisiin. Politiikan sisällössä on toki eroja, mutta tavassa, jolla politiikkaa tehdään, on hämmentävän paljon yhtäläisyyttä. Uskallan näin edelleen sanoa. Olen käynyt Teiniliiton kokouksissa näkemässä ja kokemassa, mitä se oli, kun taistolaiset pyörittivät tempuillaan muuta porukkaa. Kolumnia täydennetty klo 13.45: lisätty osuus, joka käsittelee Halla-ahon some-päivitystä.