Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Suomalainen huippuhyppääjä lopetti uransa kaikessa hiljaisuudessa – nyt seurana 350 vasikkaa: ”Ehkäpä tämä on sittenkin se elämäni pisin hyppy”

Heinäkuussa 2017 Espanjan Sierra Nevadasta kuului kummia. Lontoon MM-kisarajaa metsästänyt suomalaiskaksikko Arttu Pajulahti– Kristian Pulli pöllytti yli 2 000 metrin korkeudella sijainneen Monachilin kentän hiekkaa kahdeksan metrin paremmalla puolella. Lontoon pituuskisaan vaadittu 815 jäi kuitenkin kummaltakin suomalaiselta ylittämättä. Pidemmän korren ja kisalipun MM-kilpailuihin vei 18 senttiä aiempaa ennätystään kohentanut Pajulahti. Sierra Nevadan huippuhyppy 810 oli Pajulahden ennätys ja sellaiseksi se myös jää. – Kilpaura tuli päätepisteelle vuosi sitten. Selkään toistamiseen iskenyt rasitusmurtuma esti täysipainoisen harjoittelun ja kilpailemisen. Vamma on sen kaltainen, että se estää kentille paluun myös jatkossa, Pajulahti paljastaa. –  Se oli luonnollisesti kova paikka, kun ikää oli mittarissa vasta 27. Tuntuu siltä, että ne pisimmät potkut jäivät tekemättä, vaikka kykyjeni ylärajoille pystyinkin hyppäämään. Ilman vammoja olisin varmaan jatkanut vielä muutaman vuoden. Ainakin Tokion olympialaiset siintelivät mielessä. 350 vasikkaa Nyt 28-vuotias Pajulahti on toisenlaisten haasteiden edessä. Hän totuttelee työelämän arkeen Silla -vaimonsa kanssa isolla karjatilalla Pohjois-Satakunnassa. Jämijärven rannalla sijaitsevalla Pajulahden tilalla vasikoita on tänä päivänä 350. –  Noudamme itse vasikat lähiseudun tiloilta. Täältä ne kuljetaan isojen liha-alan toimijoiden voimin puolen vuoden iässä eteenpäin. Jos kolmen vuoden takainen Espanjan ponkaisu oli Pajulahden uran selvästi paras, pitkä on ollut myös loikka uusiin työkuvioihin. –  Ehkäpä tämä on sittenkin se elämäni pisin hyppy. Onhan tämä aivan erilainen maailma. Vaikka vietin varhaisvuoteni maaseudulla, karjatilan työt ovat itselleni suhteellisen outoja. Totutteluahan tämä vielä on, mutta vähitellen olen saanut juonesta kiinni. –  Työ on tietysti kovin erilaista kuin ammattimainen urheilu, mutta samalla myös mielekästä. Päivät ovat pitkiä, navettaan mennään kahdeksalta ja työt lopetetaan illan tullen. Sama rytmi jatkuu kaikkina viikonpäivinä. Vasikat kun eivät erottele arkea ja pyhäpäiviä. Pajulahden tilalla valmistaudutaan vähitellen sukupolvenvaihdokseen. –  Paljon on toki vielä oppimista, mutta uskon, että tästäkin selvitään, pohtii Pajulahti. Sukunimi vaimolta Iso muutos entisen pituushyppääjän elämässä tapahtui jo vuosi ennen Espanjan ennätyshyppyä. Arttu avioitui Jämijärvellä lapsuutensa viettäneen Sillansa kanssa syksyllä 2016. Moni urheilufani hieraisi silmiään kesän 2017 tuloksia katsellessaan. Kuka tämä pituustilastoissa mainittu Pajulahti on, joku uusi hyppääjälupausko? –  Päätös vaimon sukunimen ottamisesta tuli minulta. Itselleni se oli luonnollinen valinta enkä kokenut nimenvaihdosta isona muutoksena. Halusin sillä kunnioittaa Sillaa ja hänen sukuaan. Pajulahtena Arttu hyppäsi omien sanojensa mukaan parhaan kautensa. – Kuopion Kalevan kisoista sain 2014 ensimmäisen SM-hopean ja hyppäsin jo silloin Pertti Ahomäen valmennusopein 792. Toinen hopeinen SM-mitali tuli Seinäjoelta kesällä 2017. Arvostelu ihmetytti Pajulahti palaa vielä Sierra Nevadan vuoriston loistohyppyyn. Kisapaikan valintaa kritisoitiin joissain urheilupiireissä. – 810 on urani ehdoton tähtihetki. En oikein ymmärtänyt suoritukseen liittynyttä arvostelua. Lähdin Monachiliin hakemaan ennen kaikkea kovaa tulosta – en niinkään Lontoon kisarajan ylitystä. Pajulahden mielestä optimaalisten olosuhteiden etsiminen on täysin hyväksyttävää. –  Korkealla kilpaileminen mahdollistaa lisäsentit, sen todisti jo Bob Beamonin hirmuloikka Meksikossa 1968. Olen nähnyt suorituksen nauhalta ja haukkonut henkeäni. Kun parantaa ME:tä kerralla 55 senttiä, se vaatii täydellisen onnistumisen ja olot – eli sopivasti myötäistä ja ohutta ilmaa. Se ei silti riitä, tarvitaan huippuunsa viritetty ja poikkeukselliset lahjat omaava urheilija. Viimeiset kilpailuvuotensa Pajulahti hyppäsi Viipurin Urheilijoiden paidassa. – Minua huimasti kehittänyt yhteistyö Pertin kanssa päättyi loppuvuodesta 2014. Päätin tarttua uusiin haasteisiin ja suunnistin pääkaupunkiseudulle. Mykoplasma piinasi Seuraavana vuonna Pajulahden kehitystä jarrutti sitkeä mykoplasma, joka todettiin kuitenkin vasta syksyllä. –  Tauti vaivasi koko vuoden ja vaikutukset heijastuivat vielä kaudelle 2016. Se oli henkisesti rankka paikka. Vähitellen valoa alkoi kuitenkin näkyä tunnelin päässä. Se toi harjoitteluun lisämotivaatiota. VU:hun siirryttyään nuoruudessaan lupaavan maastohiihtäjän valmentajaksi tuli armenialainen Suren Ghazaryan . – Jokainen valmentaja on toimintatavoiltaan erilainen. Surenin johdolla panostettiin ponnistustekniikkaan. Nopeuteni on aina ollut hyvällä tasolla, eniten puutteita on taas ollut kimmoisuudessa. Jos siihen olisi saatu parannusta, hyppyihin olisi luultavasti tullut lisää senttejä. Nyt niitä ei enää tarvita. Arttu, Silla ja 2-vuotias Edvin viihtyvät mainiosti Jämijärven maisemissa. – Näimme neljän vuoden ajan Helsingin ja Espoon hulinan. Olen kuitenkin maalaispoika. Täällä sielu lepää. Lapsillekin tämä on turvallinen kasvualusta. Palvelut ovat tietysti vähän kauempana, mutta vastapainoksi tarjolla on rauhaa ja hiljaisuutta. Pertti Ahomäellä iso rooli Veteraaniurheilun porilaislegendalla Pertti Ahomäellä on ollut vahva panos Arttu Pajulahden urheilu-uralla. Karvialainen siirtyi Ahomäen valmennukseen edustaessaan parikymppisenä ja Halmela-nimellä Honkajoen seudun Urheilijoita. Yksi hetki kahdeksan vuoden takaa nousee Ahomäen mieleen. –  Arttua vuotta vanhempi Roni Ollikainen leiskautti kesällä 2012 Jämsän lievässä myötätuulessa upeasti 832. Se teki ison vaikutuksen meihin molempiin. Myös Arttu leiskautti Jämsässä kelpo suorituksen, muistelee Ahomäki. Viime vuosikymmenellä Suomessa oli kova pituushyppybuumi. –  Totta kai Tommi Evilän kansainvälisellä menestyksellä oli iso merkitys nuorten hyppääjien kehittymiselle – niin myös Artulle. Karvian Kirin kasvatin ja veteraanimestarin syksyllä 2011 käynnistynyt yhteistyö oli tiivistä ja hedelmällistä. Sitä kesti 3,5 vuotta. – Arttu treenasi paljon myös Porissa. Harjoittelu oli pitkäjänteistä ja nousujohteista. Mikä tietysti parasta, se toi myös tuloksia. Honkajoelta Pajulahti siirtyi Viipurin Urheilijoiden punavalkoiseen paitaan. Pääkaupunkiseudulle muuton myötä myös valmennukseen tuli vaihdos. –  Vaihdoksesta voidaan olla montaa mieltä. En puutu siihen. Artun vahvuudet olivat jo junnuvuosina erityisesti nopeudessa. Myös fysiikka oli Satakunnan vuosina kovalla tasolla. Vastaavia selkälihaksia ei löytynyt moneltakaan kotimaiselta pituusmieheltä. Pieniä puutteitakin tietysti oli, mutta niitä löytyy muiltakin. Jos olisimme saaneet ponnistusta edeltäviin askeliin paremman rytmin ja tehon, ennätystä olisi pystytty hinaamaan yli kahdeksan metrin. Tekniikan parannuksella hyppäämiseen olisi tullut tasaisuutta ja lisää vakautta, korostaa Ahomäki. –  Olen hyvin kiitollinen, että Artulla oli luja luottamus siihen, että pystyn kehittämään häntä ja ohjaamaan hänet kohti Suomen huippua. Edelleen yhteyttä pitävää kaksikkoa yhdistävä tekijä on myös Jämijärvi. – Artun ja hänen perheensä nykyinen asuinpaikka on lähellä lapsuuteni maisemia. Vanha kotitaloni sijaitsi järven toisella puolella. Evilä hyppäsi monien esikuvaksi Kuusi vuotta sitten yläkerran kentille siirtynyt Rainer Stenius ponkaisi Los Angelesin lämmössä toukokuussa 1966 pituushypyn uudeksi Suomen ennätykseksi 816. Tulos oli kansainvälisestikin kova. Siitä Rooman olympiavoittajan Ralph Bostonin vuotta aiemmin Modestossa leiskauttamaan ME:hen oli matkaa vain 19 senttiä. Maailman terävin kärki oli siis kolme Suomen mestaruutta voittaneen Steniuksenkin ulottuvilla. Tohtorin tutkinnon 10 vuotta myöhemmin Oregonin yliopistossa suorittanut Stenius voitti urallaan kolme SM-kultaa. Hopeinen EM-mitali Steniuksen kaulaan pujotettiin Belgradissa jo vuonna 1962. –  Nopeuttaan hyödyntänyt Stenius oli maailman mittapuullakin huippuhyppääjä. Hänen uransa jäi valitettavan lyhyeksi, rahkeita olisi varmasti ollut parempaankin. Tapasin Steniuksen vielä 2000-luvulla, kun hän oli palannut ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen Suomeen. Turhan varhain päättyi Rainerin elämä. Surullista, että häntä ei kukaan suuremmin kaivannut, vaan 71-vuotias mestari löydettiin menehtyneenä vasta lähes pari kuukautta kuolemansa jälkeen, pohtii veteraanien arvokisoista kymmeniä mitaleita saalistanut Pertti Ahomäki. Kolme vuotta ennen kuolemaansa pikajuoksukoulun Suomeen perustaneen Steniuksen kilpaura päättyi jalkavammojen vuoksi vain 24-vuotiaana. Seitsemän kertaa urallaan kahdeksan metrin rajan ylittäneen hyppääjän Suomen ennätys kesti kuitenkin poikkeuksellisen pitkään – aina 2000-luvulle asti. Sisäratojen EM-pronssille Genovassa 1992 ponnistanut Jarmo Kärnä pääsi sentään Steniuksen rinnalle Riiassa kesäkuussa 1989. Kaksikon nimissä olleen Suomen ennätyksen kykeni lopulta lyömään Tampereen Pyrinnön Tommi Evilä . Huhtikuussa 40 vuotta täyttänyt pomppuihme huipensi uransa Helsingin olympiastadionin huutomyrskyssä MM-pronssiin 15 vuotta sitten. Helsingin hyppypaikka oli elokuussa 2005 muutenkin Evilälle suotuisa. Yhdeksänkertaisen Suomen mestarin haave toteutui MM-kisojen karsinnassa: Evilä löi taululle uudet ennätysluvut 818. Näin rikkoutui vihdoin Steniuksen 39 vuotta kestänyt ja Kärnän myöhemmin sivuama SE. –  Evilä oli monelle 2000-luvun nuorelle hyppääjälle iso esikuva. MM-pronssi on suomalaiselle yleisurheilijalle harvinaista herkkua – etenkin, kun mitali tulee pituushypystä. Jos Tommi olisi ollut satasella pari kymmenystä nopeampi, hän olisi ilman myötätuulen apuakin todennäköisesti yltänyt 840 pintaan, sanoo Ahomäki. Kolme vuotta myöhemmin Göteborgin Ullevilla ”Santanisti” latasi Suomen ennätykseen vielä neljä lisäsenttiä. Edelleen voimassa olevaa SE:tä 822 on metsästetty viime vuodet monen miehen voimin, mutta turhaan. SUL:n nykyisen valmennuspäällikön esimerkki nostatti kuitenkin Suomeen kovan hyppybuumin. Kansalliseen kärkeen rynnisti iso joukko vaativasta lajista innostuneita lupauksia. SM-mitaleista ja paikoista arvokisoihin kamppailivat muun muassa Petteri Lax, Simon Sundsten, Kenneth Kastrén, Niklas Rorarius, Mikko Kivinen, Henri Väyrynen, Eero Haapala , Roni Ollikainen ja Arttu Pajulahti (os. Halmela). –  Kaarti oli laaja. Esimerkiksi Kastrén oli huippulupaus – hento, mutta selvästi muita edellä. Moni lahjakkuuksista on jo ripustanut piikkarinsa lopullisesti naulaan – useat heistä erilaisten vammojen pakottamana. –  Lopullista nousua jopa arvokisojen mitalistiksi tai varmaksi finaalimieheksi ovat jarruttaneet lukuisat loukkaantumiset. Syitä vammojen yleisyyteen on useita. Se on syvemmän analyysin paikka. Sitä en usko, että Suomessa treenattaisiin liikaa – harjoittelun painotuksissa voi sen sijaan olla viilaamista, Ahomäki miettii. Viime vuosien kärkimiehistä uraansa jatkanevat myötätuulen turvin jo kahdeksan vuotta sitten 832 liitänyt Ollikainen ja nopeudellaan pärjännyt sisäratojen SE-mies Haapala. Kovimmat odotukset kohdistuvat kuitenkin nyt kahteen Kristianiin: Amsterdamissa EM-pronssin kahdella sentillä hävinneeseen Kristian Bäckiin ja kolmiloikassakin yli 16 metriä venyttäneeseen Kristian Pulliin . –  23-vuotiaan Bäckin fyysiset ominaisuudet ovat pituushyppyyn mainiot, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Uskoisin, että kaksikosta varsinkin Pullilla on potentiaalia parantaa. Heidän takanaan nousua tekee muun muassa Joensuun Katajan Kalle Salminen , 24. – Koronan vuoksi urheilijoiden tämän hetken tasoa on vähän hankala määrittää. Kun kisaamaan taas joskus päästään, 25-vuotias Pulli on varmaan Suomen ykköstykki. Myös Väyrysessä on paljon potentiaalia, mutta tietojeni mukaan hän pohtii parhaillaan uransa jatkoa. Salmiseltakin on lupa odottaa vielä pientä parannusta. Heidän takanaan on sen sijaan harmillisen hiljaista. Nyt olisikin runsaasti tilaa uusille lupauksille, Ahomäki tähdentää. 1) Tommi Evilä 822 2) Rainer Stenius 816 3) Jarmo Kärnä 816 4) Petteri Lax 811 5) Arttu Pajulahti 810 6) Henri Väyrynen ja Kristian Pulli 807 8) Roni Ollikainen 805 9) Pentti Eskola 804 10) Pertti Pousi 804 11) Juha Kivi 802 12) Mikko Kivinen 802 (Eero Haapala sisähallissa 811)