Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Joskus toimittaja kohtaa niin järkyttäviä asioita, että ne seuraavat mukana vuosia: ”Hienoa on astella toimituksen ovesta ulos tietämättä, mitä tuleman pitää”, sanoo 60 vuotta täyttävä Marjaana Karhunkorpi

Kun Aamulehti on mukana synnyttämässä ilmiöitä, juttujen kirjoittajan paikalla on usein yksi ja sama nimi: Marjaana Karhunkorpi . Kollegat tuntevat palkitun toimittajan innostuvana, äärimmäisen tarkkana ja omat juttunsa viimeiseen asti hiovana ammattilaisena. Joten kun kyse on hänen omasta syntymäpäivähaastattelustaan, ei maailmassa ole muuta vaihtoehtoa kuin pyytää häntä kirjoittamaan se itse. Karhunkorpi tarttui haasteeseen ja listasi muutamia itselleen tärkeitä sanoja. Ne luettuasi tiedät esimerkiksi sen, mikä työkeikka kummittelee hänen mielessään yhä. Afrikka Uusi Leijonakuningas meni tunteisiin niin, että vollotin läpi elokuvan. Ne maisemat, värit, äänet ja eläimet ja raastava huoli siitä, miten itäisen Afrikan luonnon käy. Tein ensimmäisen safarimatkani 25 vuotta sitten. Koin savannilla hämmentävän tunteen kotiinpaluusta. Oliko tuttuuden tunne kaiku nykyihmisen alkukodista? En tiedä, mutta olen sittemmin saanut usein saman häivähdyksen matkoillani Keniassa, Tansaniassa, Malawissa, Etelä-Afrikassa ja Swazimaassa. Seuraavaksi vuorossa ovat Botswanan ja Zimbabwen kansallispuistot. Koti kutsuu yhä uudestaan ja kannan Afrikkaa hellästi sydämessäni niin kauan kuin elän. Elämä Haastatteluja tehdessäni tapaan toisinaan naisia ja miehiä, jotka eivät suostu millään kertomaan ikäänsä. On surullista ja säälittävää katsoa ja kuunnella henkilöä, joka ei kanna itseään sellaisena kuin on. Yksi parhaista ystävistäni kuoli nuorena rintasyöpään. Pienen lapsen äiti menetti kaiken elämänsä kirkkaimmassa keskipäivässä. Hänen muistokseen lupasin pyhästi itselleni, etten koskaan valita vanhenemisesta. Päinvastoin kiitän nöyrästi jokaisesta uudesta päivästä. Elämän jatkuminen ei ole itsestäänselvyys, vaan äärimmäinen lahja. En haikaile tippaakaan nuoruutta, vaan katson uteliaasti eteenpäin. Mitä hienoa siellä vielä odottaa? Meri Menin nuorena naimisiin merivartijan kanssa, ja silloin sisämaan tytön piti oppia meren tavoille. Miten paljon sitä aluksi arkailin, miten sitä opinkaan kunnioittamaan ja rakastamaan. Muistoni eivät liity vain onnellisiin kesäpäiviin ja pulleakylkisiin ahveniin, joita merivartioaseman savustamosta riitti syötäväksi mielin määrin. Ne keväiset kuutamoyöt, joina kiidettiin viimeisiä jäitä pitkin moottorikelkalla rantaan tai myöhäisen syksyn pöyhkeät vaahtopäät, joiden päällä vene lensi napakassa plaanissa. Oma veneemme oli tunnelmallinen fiskari, jolla ajoimme saariin aina, kun mahdollista. Meri vetää yhä puoleensa kuin magneetti. Perille päästyäni juoksen rantakallioille. Hengitän, hengitän. Tanssi Kun muutin Tampereelle, liityin heti tanssiurheiluseura Spiraliin. Se johdatti minut maailmaan, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Nautin musiikista, opetuksesta, treeneistä, kilpailuista ja kaikesta siitä kauniista, joka tähän vaikeaan taitolajiin liittyy. Nautin myös haasteista, omien rajojen ylittämisestä, porukkahengestä ja hulvattomasta huumorista. Tanssin kilpaa useita vuosia ja saavutin parini kanssa kaksi latinalaistanssien SM-hopeaa yli 35-vuotiaiden sarjassa. Työ Toimittajan työssä maailma avautuu ainutlaatuisella tavalla. Olen 40-vuotisen urani aikana nähnyt ja kokenut uskomattomia asioita ja tavannut henkilöitä, joiden osaaminen, kokemus, viisaus, luovuus, avarakatseisuus, sitkeys, energia ja hyvyys ovat tehneet valtavan vaikutuksen. Olen kuullut järkyttäviä tarinoita ja saanut onneksi myös nähdä, miten elämä voi yllättäen antaa parastaan sille, joka sitä vähiten vaatii. Hienoja ovat yhä ne hetket, joina astelemme kuvaajan kanssa toimituksen ovesta ulos tietämättä, mitä tuleman pitää. Joskus väsyttää, eikä jutun aihe iske ollenkaan. Joskus marisen, että olen tehnyt saman homman jo sata kertaa ennenkin. Likipitäen aina käy kuitenkin niin, että palaamme keikalta silmät palaen ja reppu täynnä rusinoita. Mitä kaikkea saimmekaan taas nähdä ja kuulla! Alan vaihto ei ole koskaan käynyt edes mielessä, ja Aamulehti on ollut minulle hyvä työnantaja. On luotettu ja annettu tehdä. Työmuisto 1 Talvella 1994 pakkanen paukkui Tampereen seudulla 30 asteessa. Sain helmikuun lopulla työtehtävän autiolle pikkutilalle Pirkkalaan. Sieltä oli löytynyt henkihieveriin rääkätty hevoslauma. Yhdestätoista hevosesta kolme oli jo kuollut, yksi niistä varsa. Eläimet löytyivät kytkettyinä eräänlaiseen lekatiilikyhäelmään. Niillä ei ollut vettä, ei ruokaa, ei lämpöä, ei mitään suojaa hirveää pakkasta vastaan. Kaviot olivat hoitamatta, päitset ja kuolaimet syöpyneet syvälle poskeen. Hevosparat olivat yrittäneet järsiä seiniä. Yksi yritti tervehtiä vielä, kun ihmisiä alkoi viimein saapua paikalle. Näin poliisin itkevän. Kun mietin puhdasta pahuutta, muistan aina tämän helvetillisen näyn. Hevoset omisti Tampereella toiminut työterveyslääkäri. En tiedä hänen myöhemmistä vaiheistaan. Työmuisto 2 Idea Aamulehden vauvapipokampanjasta syntyi Tampereen yliopistollisen sairaalan ja toimituksen välisen automatkan aikana. Olin tavannut kätilöitä, jotka kutoivat puikot sauhuten pieniä pipoja viluisille vastasyntyneille. Pipoista oli koko ajan pula. Pyyhälsin kysymään päätoimittaja Jouko Jokiselta , voisimmeko pyytää lukijoita kutomaan vauvapipoja kätilöiden avuksi. Siitä vaan, sanoi Jouko. Arvelin toiveikkaana, että voisimme saada kokoon jopa muutamia satoja pipoja. Aamulehden lukijat kutoivat vauvoille liki 15 000 pipoa. Kampanjasta kehkeytyi yksi Suomen 100-vuotisjuhlien lämmittävimmistä tempauksista Pirkanmaalla. Siitä jäi kiva mieli pitkäksi aikaa. Yhdessä tekeminen on parasta, ja pipoja jaetaan Taysissa edelleen. Vaiheet Paitsi iloissa ja onnistumisissa, elämä toteutuu myös sen varrelle osuvissa suruissa ja murheissa. Kukapa niiltä välttyisi. Nyt ymmärrän, että ilman menetyksen, pettymyksen ja vastoinkäymisten kokemuksia olisin tyhjyyttään kumiseva tynnyri. En ehkä osaisi ja uskaltaisi kohdata kaikkia niitä kipeitä ja arkoja asioita ja tunteita, joita haastatteluissa tulee toisinaan esiin. Siksi sanon nuorille kollegoille, että menkää pää pystyssä elämää päin. Ottakaa epäonnistumisen riskejä, ylittäkää rajoja ja viihtykää monenlaisten ihmisten ja asioiden parissa. Hyvä koulutus on erinomaisen tärkeää, mutta sen lisäksi tarvitaan herkät korvat, utelias mieli ja jäätävän laajat verkostot.